Jatkuva vääntäminen aiheesta julkinen sektori vs. yksityinen sektori on usein kovin turhauttavaa ja keskustelu tästä aiheesta ajautuu turhan usein sivuraiteilleen erilaiseen juupaseipäs-väittelyyn. Se on ainakin omasta mielestäni kovin voimavaroja kuluttavaa.

Kerrotaan se nyt vielä kerran. Minä en vastusta yrittämistä. On hienoa, mikäli yksilö pystyy omalla yrityksellään elättämään itsensä ja luomaan näin työtä myös muille, sekä sitä kautta osallistuu yhteiskunnan rakentamiseen tuottamalla sille myös verovaroja. Yrittämiselle on oma paikkansa yhteiskunnassa ja uskokaa tai älkää, myös minä arvostan rehellisiä yrittäjiä, sekä hyviä työnantajia.

Mitä tapahtuu palveluille, jos voittoa ei tule?

Julkisen sektorin toiminnalla on kuitenkin selkeä ero yksityisen sektorin toimintaan ja siksi tällainen vastakkainasettelu, sekä liiallinen julkisten palveluiden yksityistäminen voi olla jopa vaarallista. Yksinkertaistettuna yksityisen sektorin perimmäinen tehtävä on kuitenkin tuottaa voittoa omistajilleen, toisin kuin julkisen sektorin.

Julkinen palvelu taas tarkoittaa palveluita, joiden tarkoitus on olla kaikille kansalaisille yhteisesti saavutettavia ihmisen sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Ne ovat usein sellaisia palveluita, jotka ovat elämälle välttämättömiä ja silloin myös niiden saatavuuden pitää olla kaikille turvattua.

Tämä ei välttämättä aina toteudu riittävässä laajuudessaan, mikäli tuottajana on yksityinen sektori ja sen tavoite on tehdä voittoa. Mitä tapahtuu palveluille, jos voittoa ei tule? Siksi peruspalveluita, eli niitä välttämättömiä palveluita, ei mielestäni tulisi yksityistää.

Reilu vuosi sitten keväällä jätin Tampereen kaupungille valtuustoaloitteen Huoltsun kaltaisen päihtyneiden päivätoimintakeskuksen perustamiseksi myös Hervantaan. Alkuperäisen aloitteeni voit lukea tästä linkistä. Aloitettani käsiteltiin sosiaali- ja terveyslautakunnan kokouksen talousarvioesityksen yhteydessä 16.9.2020.

Aloitteeni pohjalta tehdyssä selvityksessä oli Hervantaan sijoitettavan päivätoimintakeskuksen arvioitu henkilöstötarpeen osalta muodostuvan yhdestä ohjaajasta ja kolmesta lähihoitajasta. Johtavana tahona olisi toiminut nykyisen Huoltsun johtava ohjaaja.

Voisinpa jopa melkein sanoa, että on tämä aika päheetä.

Aukioloajoiksi olisi määritelty sen olevan auki asiakkailleen maanantaista perjantaihin klo 13-19 välisenä aikana ja tarkoituksena olisi ollut tarjota heille muun muassa kaksi lämmintä ruokaa päivässä. Laskelmissa oli tässä muodossaan arvioitu vuosikustannusten olevan 337 000 euron luokkaa riippuen tilojen vuokrakuluista. Alustavien kartoitusten mukaan sopivien tilojen löytyminen Hervannan alueelta oli kuitenkin nähty haastavana.

Selvityksessä oli mainittu myös, että mikäli Huoltsun kaltaista toimintaa haluttaisiin jatkossa myös Hervannan alueelle, vaatisi se riittävän taloudellisen resurssin varaamista vuoden 2021 talousarvioon. Lopuksi selvityksessä mainittiin, että vuoden 2021 talousarvioesityksessä ei oltu varauduttu päihtyneiden päivätoimintakeskuksen perustamiseen Tampereen Hervantaan. Tältä osin valtuustoaloitteeni käsittely päättyi tähän.

Muutamia päiviä sitten sain kuulla, että Tampereelle ollaan sittenkin perustamassa uutta Huoltsun kaltaista päihtyneiden päivätoimintakeskusta. Ei Hervantaan, mutta kuitenkin verrattain lähelle sitä Muotialaan, entisiin päiväkodin tiloihin. Nimeksi olisi tulossa Pähee. Toiminnassa hyödynnettäisiin Huoltsulla jo hyväksi havaittuja periaatteita. Asiointi ei edelleenkään edellyttäisi päihteettömyyttä.

Toiminta ajoittuisi arkipäiville klo 10-18 välille ja tukea tarjottaisiin muun muassa lähiympäristönsä kohderyhmälle. Tarjolla olisi muun muassa ruokaa asiakkaille – joskin kevyemmässä muodossa mitä Huoltsulla, vaatehuoltoa ja peseytymismahdollisuus, sekä yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä. Henkilöstön osalta uusi päivätoimintakeskus tulisi lisäämään myös työpaikkoja, sillä se avaisi uudet vakanssit myös yhdelle sosionomille ja kahdelle lähihoitajalle.

Olen iloinen, vaikkakin hieman hämmentynyt. Edelleen ammatilliseen kokemukseeni perustuva huoleni Hervannan mielenterveys- ja päihdeongelmaisten tilanteesta saisi yhä toivomaan päivätoimintakeskuksen maantieteellistä perustamista lähemmäs juuri Hervannan aluetta, missä avun tarve nähdäkseni myös on suuri, mutta siitä huolimatta pidän tämän uuden Päheen perustamista erittäin hyvänä asiana.

En ehkä tämän uuden keskuksen perustamisesta ihan täyttä krediittiä voi itselleni ottaa aiemmin jättämääni valtuustoaloitteeseen perustuen, mutta olen tyytyväinen siitä, että esittämäni huoli matalan kynnyksen päihdepalveluiden laajentamiselle on kaupungin taholla nyt kuultu ja sen tarve huomioitu. Uskon, että myös omalla työlläni on ollut siihen vaikutusta. Voisinpa jopa melkein sanoa, että on tämä aika päheetä.

Covid-19 on viheliäinen tauti, mikä otollisissa oloissa todistettavasti tarttuu todella herkästi. Kaikki yritykset siltä suojautumiselle ovat tarpeellisia, eikä sitä asiaa tulisi kenenkään vähätellä. Varsinkin viime päivät ovat vain vahvistaneet tätä käsitystäni asiasta.

Työskentelen ohjaajana (lähihoitaja) Tampereen kaupungin alaisuudessa toimivassa pääosin mielenterveys- ja päihdeongelmaisille tarkoitetussa asumisyksikössä. Tällä hetkellä vietän aikaani kotona asetettuna tartuntatautilain mukaiseen 14 päivän karanteeniin, sillä viikonloppuna omalla työpaikallani myös itse altistuin kyseiselle virukselle.

Vaikka omalta osaltani en tällä kertaa saanutkaan tartuntaa, olen erittäin pahoillani ja huolestunut siitä, että sama tuuri ei ollut käynyt kaikilla.

Kaikki omalta osaltani alkoi viimeviikon perjantaina, kun vapaapäivänäni saavuin työpaikalleni ottamaan ensimmäistä osaa Modernan rokotteesta. Silloin myös kuulin ensimmäisestä kollegani antamasta positiivisesta testituloksesta.

Oireettomana saavuin seuraavana aamuna työvuorooni. Karanteeniin oli silloin työpaikallani määrätty yksi asiakkaistamme. Aloitimme tehostamaan toimintaamme infektioriskin vähentämiseksi. Iltapäivällä saimme tietää myös hänen antaneen positiivisen testituloksen.

Sunnuntaina saavuin taas työvuorooni. Myös toinen oireileva asiakkaamme oli edellisenä päivänä vuoroni jo päätyttyä määrätty karanteeniin ja jatkoimme tehostetumpaa toimintaamme. Samana iltana positiivisen tuloksen antoi myös toinen kollegani, joka myös hän oli oireettomana virallisten ohjeiden mukaan ollut viikonloppuna työvuoroissa. Tällöin myös oma karanteenini astui voimaan, kun minulle infektiopoliklinikalta soitettiin.

Maanantaina myös itse kävin antamassa koronanäytteen, mikä seuraavana päivänä saamani tiedon mukaan omaksi onnekseni kuitenkin ainakin toistaiseksi osoittautui negatiiviseksi.

Vaikka omalta osaltani en tällä kertaa saanutkaan tartuntaa, olen erittäin pahoillani ja huolestunut siitä, että sama tuuri ei ollut käynyt kaikilla.

Myös toinen kollegani oli viikonlopun ajalta saanut infektion ja myöhemmin sain kuulla vielä kolmannesta. Kuulemani perusteella myös asiakkaidemme kohdalla oli tullut lisää positiivisia näytteitä. Myös useampi muu kollegani on nyt asetettu kotikaranteeniin altistumisien vuoksi.

Voin vain kuvitella, kuinka raskasta on tällä hetkellä työskennellä niillä kollegoillani, jotka työpaikallani joutuvat vielä jatkamaan. Voin vain toivoa parasta ja jaksamista teille kaikille. Erityisesti teille sairastuneille työtovereilleni.

Covid-19 pandemiaan liittyvien rajoitteiden määräämisen tarkoitus ei todellakaan ole kiusata tai hankaloittaa ihmisten elämää tai elinkeinoelämän toimintaa, vaan niiden perimmäinen syy on ennen kaikkea yrittää päästä yli tästä kestämättömästä tilanteesta.

Sitä päämäärää ei yhtään helpota se, että taudin vakavuuteen ei uskota tai, että siihen suhtaudutaan väheksyen. Se on todellisuutta ja toisille se voi merkitä jopa konkreettisesti elämän päättymistä.

Nyt kaivataan ennen kaikkea sitä vastuuta omasta ja muiden turvallisuudesta.

Muistan vielä sen päivän, kun lähemmäs kymmenen vuotta sitten luokseni muutti uusi perheenjäseneni Arttu. Hän oli silloin päälle kahdeksan viikon ikäinen, saksanpaimenkoirauroksen ja valkoinenpaimenkoiraemänsä iloinen ja onnellinen, joskin myös jääräpäinen monirotuinen jälkeläinen.

Olin silloin vielä kokematon koiran kouluttaja ja kuten Arttu, myös itse olin aivan uuden edessä. Luin silloin paljon koiran kasvatuksesta ja yritin parhaani mukaan myös omaksua siitä oikeaa tietoa. Koirani on aina ollut minulle todella rakas ja tärkeä. Hän on sitä edelleen. Siitä huolimatta olen monet asiat näiden vuosien aikana oppinut vasta kantapään kautta.

Kun puhutaan varsinkin lemmikkieläimistä, ei mielestäni pitäisi puhua eläimen omistamisesta, vaan ennemminkin sen huoltajuudesta.

Vaikka paljon olen tehnyt myös oikein, en silti todellakaan voi olla ylpeä kaikista niistä metodeista, mitä koulutukseen myös itse toisinaan käytin. Silloin, kun tilanteet eivät edenneet ja aiheuttivat turhautumista. Ne olivat väärin ja vieläkin häpeän niitä, mutta halusin silti aina pyrkiä parempaan ja oppia virheistäni. Olen aidosti pyrkinyt tarjoamaan Artulle hyvän elämän.

Sitä suuremmalla syyllä koen Oikeutta eläimille -järjestön tänään julkaiseman materiaalin sisällön suojelukoirien koulutuksesta erittäin vastenmielisenä ja vääränä. Toiminta siinä on selvästi järjestelmällisen johdonmukaista väkivaltaa koiria kohtaan, eikä sitä tule hyväksyä tai ummistaa siltä silmiään.

Niin kauan, kun eläimen osuus virallisissa asenteissa on olla lähinnä ihmisen hyödyn väline ja omaisuutta, on ihmisen suhtautumista siihen valtavirtaisesti vaikeaa muuksi muuttaa.

Tämä suhtautuminen on toistuvasti näyttäytynyt esimerkiksi tuotantoeläimiin kohdistuneena erittäin julmana kohteluna. Osansa tästä suhtautumisesta ovat viimeaikoina saaneet myös villeinä syntyneet sudet. Nyt tämä salaa kuvattu materiaali tuo katsojalleen esille vastaavaa kohtelua lemmikkikoiriin liittyen. Mitään näistä ei voi hyväksyä.

Siksi koen, että näitä eläimiin kohdistuvia asenteita tulisi ensisijaisesti tarkastella uudelleen myös virallisissa käsitteissä ja lainsäädännössä. Eläin ei ole esine tai hyödyke, eikä sitä mielestäni tulisi nähdä ihmisen omaisuutena. Se on elävä ja elämänhaluinen yksilö, jonka oikeuden olemassaoloonsa tulisi olla itseisarvo.

Kuten ihminen, myös eläin on tiedostava ja tunteva olento, joka kärsii, kun sitä kohdellaan huonosti. Toisaalta myös ihminen on yhtä lailla viettiensä ja vaistojensa varassa toimiva eläin, vaikkakin evoluution myötä vain hiukan muista poikkeava sellainen.

Kun puhutaan varsinkin lemmikkieläimistä, ei mielestäni pitäisi puhua eläimen omistamisesta, vaan ennemminkin sen huoltajuudesta. Mitä tulee Oikeutta eläimille -järjestön tänään julkaisemaan materiaaliin, on siinä esiintyvä toiminta erittäin helppoa tuomita vääräksi ja jopa rikolliseksi.

Hyvä huoltaja ei varmasti tahallaan haluaisi kohdella perheensä jäsentä näin huonosti. Eikä koskaan pakottaisi sitä mukaan sellaiseen harrastukseen, mikä näin järjestelmällisesti tuottaisi sille fyysistä vahinkoa, toistuvaa pelkoa ja pahaa mieltä. Myös eläin rakastaa huoltajaansa ja se ansaitsee osakseen parempaa.

https://oikeuttaelaimille.fi/suojelukoirat

Yötyö tappaa. Se ei ole mielipidekysymys, vaan tutkittu tosiasia. Epäsäännöllinen vuorokausirytmi vaikuttaa muun muassa sydämen, munuaisten ja aivojen toimintaan.

Pelkästään jo epäsäännöllistä vuorotyötä tekevillä riski sairastua erilaisiin sydän- ja verisuonitauteihin sekä kakkostyypin diabetekseen on suurempi, kuin mitä on esimerkiksi säännöllistä päivätyötä tekevillä. Useiden vuosien altistuminen yötyöhön pitää sisällään syöpään sairastumisen riskin ja sillä on todettu olevan yhteyksiä myös dementiaan.

Mielestäni yötyön tulisi myös lähtökohtaisesti lyhentää säännöllistä työaikaa.

Yötyö syö voimia ja väsyttää. Siitä aiheutuva jatkuva vuorokausirytmin sekoittuminen lisää elimistön kortisolin eritystä, heikentää sokeritasapainoa ja nostaa myös verenpainetta. Myös tapaturmien riski kasvaa valvottujen öiden jälkeen.

Väsymyksen ja alentuneen mielialan lisäksi myös kohonnut ruokahalu voi olla yksi elimistön tapa reagoida epänormaaliin rasitukseen. Väsyneenä ja nälkäisenä mielihalut kohdistuvat helposti rasvaisiin ja hiilihydraattipitoisiin ruokiin, mikä liikunnan vähyyden vuoksi voi olla omiaan myös aiheuttamaan painon nousua ja sitä kautta lisäämään kehon ja mielen epätasapainoisuutta.

Epäsäännöllisiin työolosuhteisiin liittyvällä yötyöllä on myös havaittu olevan yhteyttä hedelmällisyyden vähenemiseen ja sen on naisilla havaittu nostavan raskauden aikana keskenmenon riskiä. Alle 50-vuotiailla naisilla on nähty myös rintasyövän riskin kasvavan jo kymmenessä vuodessa noin 80 prosentilla, kun takana on ollut useita perättäin tehtyjä yövuoroja. 

Aina toisinaan olen kuullut jonkun kertovan yötyön sopivan kyseiselle yksilölle päivätyötä paremmin. Ehkä niin. Myös ihmisen ikä vaikuttaa yötyön rasittavuuteen. Nuori pääsääntöisesti kestää vuorotyötä helpommin, kuin jo varttuneempi tekijä. Poikkeuksia tähän kaikkeen varmasti löytyy ja toisinaan ihmiset pysyttelevät yörytmissä myös vapaapäivinään, mikä saattaa ehkä helpottaa asiaa.

Vaikka tämäkään aihe ei varmasti pidä sisällään vain yhtä ja ainoaa absoluuttista totuutta, lähtökohtaisesti ihminen on kuitenkin päiväeläin ja juuri epäsäännöllisyys tekee vuorotyöstä, sekä siihen lukeutuvasta yötyöstä monin verroin haitallisempaa.

Somaattisten sairauksien lisäksi se voi heikentää myös työn ja muun elämän yhteensovittamista, hankaloittaa sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja sen on todettu aiheuttavan jonkun verran myös mielenterveysongelmia, mistä yleisin on ollut masennus. 

Kaikesta yllämainitusta huolimatta yötyötä tehdään alati laajenevassa 24/7 yhteiskunnassamme säännöllisen työajan puitteissa yhä enemmän ja sen määrä eri aloilla tuntuu vain kasvavan jatkuvasti. Myös työ- ja elinkeinotoimisto saattaa ohjata työttömiä työnhakijoitaan yötöihin jopa karenssin uhalla. Mieleeni herääkin herkästi kysymys: onko tämä oikein tai edes oikeudenmukaista?

Toki yötyöstä pääsääntöisesti maksetaan päivätyötä korkeampaa palkkaa yölisien muodossa, mutta kompensoiko se kuitenkaan riittävällä tavalla tämän epäterveellisen työmuodon mukanaan tuomia haittoja? Mielestäni ei. Mielestäni yötyön tulisi myös lähtökohtaisesti lyhentää säännöllistä työaikaa.

Tämän työnantajan kustannuksia nostavan ehdotukseni uskoisin koviten osuvan juuri elinkeinoelämän hermostoon. En toisaalta ole edes kovin kiinnostunut kuuntelemaan sen perusteluita siitä, kuinka tähänkään ehdotukseen ei olisi varaa. Eihän sen mielestä juuri mihinkään sellaiseen ole koskaan varaa, mikä on suunnattu työtä tekevän luokan paremman elämänlaadun takaamiseksi. Se kun samalla silloin tarkoittaisi myös oman jo ennestään pullistelevan tilipussin nyörien raottamista.

Silti uskoisin hyvinvoivan ja onnellisen kansalaisen olevan yhteiskunnalle aina tuottavaisempi, kuin työllään loppuun poltetun. Mielestäni päättäjien olisi syytä pohtia tätä asiaa erittäin tarkkaan. Pienempi kuluerä nyt voisi olla suuri säästö myöhemmin, sillä työperäisten sairauksien hoitoon liittyvät kustannukset voivat siihen nähden olla yhteiskunnalle moninkertaiset tulevaisuudessa.

Lähteet: Duodecim, Työterveyslaitos, https://www.superlehti.fi/hyvinvointi/terveys/yotyo-on-vaikeaa-aamuvirkuille-vuorotyo-lisaa-sydan-ja-verisuonitautiriskia/, https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/miten-selvita-yotyosta-hengissa-tutkimusprofessori-oireisiin-pitaisi-havahtua-hyvin-nopeasti/7061132#gs.or6tug, https://www.iltalehti.fi/terveys/a/2014012217960140, https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/vuorotyo-voi-vaikeuttaa-raskaaksi-tulemista/3312478#gs.or98t2

Tänään asunto- ja kiinteistölautakunnassa käsiteltiin kaupungin kiinteistöjen myymistä, joka aiheena ei ole kyllä koskaan ollut itselleni kovinkaan mieleinen. Listalla oli lukuisia myytäväksi suunniteltuja kohteita ja varmasti paljon sellaisia, joihin olisi myös ehkä ollut syytä kiinnittää enemmän huomiota. Itse kuitenkin nostin kokouksessa esille Tahmelan huvilan tilanteen ja yritin parhaan kykyni mukaan toimia sen julkisessa omistuksessa säilymisen puolesta.

Pidin kokouksessa seuraavasta kirjoituksesta hieman vapaammin mukaillun puheenvuoron:

Ponsihan on lopulta vain toivomus viranhaltijoille, mutta ei sinällään sido heitä mihinkään.

”Sinällään ei varmasti tule yllätyksenä, että lähtökohtaisesti en ole järin innoissani, kun julkista omaisuutta halutaan myydä. Pidän sitä monesti kovin lyhytnäköisenä keinona talouden tasapainottamiseksi. Varsinkin sellaisia tilanteita pidän hankalina, joissa kulttuurin kannalta merkittäviä julkisia rakennuksia tai alueita halutaan myydä yksityiseen käyttöön. Jos omaa käyttötarvetta ei kaupungilta tietyille kohteilleen löydy, suosisin ennemminkin niiden vuokraamista silloin yleishyödylliseen käyttöön. Pidän lyhytnäköisten ja näennäisten säästöjen sijaan paljon merkityksellisempänä sitä mahdollisuutta, että kyseiset kohteet olisivat myös tulevaisuudessa mahdollisimman laajan yleisön käytettävissä. Mitä nyt tulee esimerkiksi listalla olleisiin Hirvitaloon ja Tahmelan huvilaan liittyen, molemmat lienevät suosittuja alueidensa asukkaiden keskuudessa. Ne ovat lisäksi sellaisia yhteisöllisiä paikkoja, joiden myymiselle en ainakaan itse näkisi perusteita. Siksi en koe Tahmelan huvilaan liittyen kaavailtua tekstimuotoa ’valmistaudutaan myyntiin asemakaavan vahvistuttua’ hyväksyttävänä. Tästä johtuen tein siihen muutosehdotuksen.”

Muutosehdotukseni esillä olleeseen päätösehdotukseen oli seuraava:

”Esitän, että ’Uramonkatu 9, Tahmela’ kohdalta poistetaan virke ’valmistaudutaan myyntiin asemakaavan vahvistuttua’ ja korvataan se tekstillä ’selvitetään nykyisen tai muun järjestö- tai yhteisömuotoisen vuokralaisen halukkuutta jatkaa vuokrasuhdetta’.”

Muutosehdotuksestani kyllä keskusteltiin hetki, mutta se ei lopulta saanut kannatusta osakseen ja näin ollen raukesi. Alkuperäiseen päätösehdotukseen liittyen jätin tämän jälkeen kyseiseen kohtaan eriävän mielipiteeni.

Onneksi huvilan tilanne ei kuitenkaan päättynyt aivan täysin alkuperäisen päätösehdotuksen mukaisesti, sillä lautakunta hyväksyi yksimielisesti Sonja Harmaalan ponsiesityksen, mikä kuului seuraavasti:

”Asunto- ja kiinteistölautakunta esittää, että ennen Tahmelan huvilan (Uramonkatu 9) nykyisen vuokrasopimuksen umpeutumista, kaupunki selvittää mahdollisuutta jatkaa kiinteistön vuokraamista nykyiselle – tai muulle halukkaalle järjestö- tai yhteisömuotoiselle vuokralaiselle.”

Myös itse kannatin tätä Harmaalan esitystä, vaikka mahdollisen myymisen estämiseksi olisin toki ensisijaisesti halunnut kirjata tuon mielestäni vahvemman suojan. Ponsihan on lopulta vain toivomus viranhaltijoille, mutta ei sinällään sido heitä mihinkään. Mutta kuitenkin. Olihan tämä yksimielisesti hyväksytty toivomusponsi silti parempi vaihtoehto, kuin alkuperäinen päätösehdotus sellaisenaan. Elämä jatkuu.

Tahmelan huvilan jatko säilyy epävarmalla pohjalla

Heti näin alkuun haluan painottaa, että olen edelleen, nyt ja tulevaisuudessa, aina ensisijaisesti ammattiyhdistysaktiivi. Koen erittäin tärkeänä, että työntekijöiden oikeuksista pidetään kiinni myös jatkossa ja olen niitä tarvittaessa aina valmis myös itse puolustamaan.

Ymmärrän mielestäni kuitenkin melko hyvin myös työnantajan näkemyksiä itse työn järjestelyihin liittyen. Olenhan itsekin esimiehenä toimiessani aikoinani siihen työhön osallistunut. Toisinaan kyllä peräänkuuluttaisin vahvemmin myös työntekijöiden omaa vastuuta – ja juuri niitä velvollisuuksia työnantajaansa kohtaan. Tähän liittyen olen melko usein hämmästellyt nykyisen työpaikkani vapaita työaikajärjestelyjä.

Kuten eräs kollegani kerran totesi, ”minä en halua” on kyllä aika huono perustelu itse työntekoon liittyen.

Jos asiaa yksinkertaisesti ajatellaan, miksi me työntekijät töissä käymme, ei se yhtälönä ole kovinkaan monimutkainen asia. Me tarvitsemme rahaa henkilökohtaisen elämämme rakentamiseen. Tekemällä työtä, me saamme siihen myös mahdollisuuden. Työnantajallamme taas on tarjottavanaan sellaista työtä, mihin hän tarvitsee ulkopuolista työvoimaa. Siitä hän on velvollinen meille myös palkan maksamaan. Tästä ajattelusta on mielestäni hyvä lähteä liikkeelle.

Työsopimuksen allekirjoittamalla, me työntekijät työnantajamme lisäksi, sitoudumme moniin erilaisiin työtä koskeviin ehtoihin. Työnantajalla taas on olemassa niin kutsuttu direktio-oikeus, millä tarkoitetaan oikeutta määrätä muun muassa työn suoritustavasta, laadusta ja laajuudesta sekä työnteon ajasta ja paikasta.

Jos ajatellaan omaa työtäni lähihoitajana mielenterveys- ja päihdeongelmaisten asumisyksikössä, on työnteon merkitys vahvasti sidoksissa asukkaidemme ja asiakkaidemme vuorokausirytmiin. Kyse on heidän elämästään ja arjestaan, mitä säätelevät monet eri aikataulut. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, mitkä näiden ihmisten henkilökohtaiset tarpeet kulloinkin ovat. Meidän työntekijöiden tehtävänä taas on pyrkiä vastaamaan niihin tarpeisiin parhaan kykymme mukaan.

Omalla työpaikallani on käytössä autonominen työvuorosuunnittelu. Se tarkoittaa, että työntekijät pyrkivät yhdessä sopien suunnittelemaan työaikansa kolmeksi viikoksi kerrallaan. Tämän jälkeen työnantajan edustaja hyväksyy suunnitelman tai tarvittaessa muuttaa sitä. Mahdollisuus vaikuttaa omiin työaikoihinsa on siis erittäin laaja. Se myös auttaa paljon oman yksityiselämän järjestelyissä.

Lähtökohtaisesti pidän tätä oikein hyvänä tapana toimia. Jopa työsuhde-etuna moniin muihin toimialoihin nähden. Ei minulla tällaista mahdollisuutta ollut aiemmin esimerkiksi turvallisuusalalla työskennellessäni. Vaikka työntekijöiden toiveita pyrittiin myös silloin huomioimaan, pääosin vuorot tehtiin työvuorosuunnittelijan päätösten mukaisesti. Työnantajan edustaja myös päätti työvuorojen aikataulut ja rakenteen.

Nykyisessä työssäni työntekijöille on annettu melko vapaat kädet suunnitella jopa työvuorojemme aloitus – ja lopetusajat näkemystemme mukaisesti. Toki sillä oletuksella, että ne suunniteltaisiin järkevästi ja itse työn tarpeita ajatellen.

Myös satunnaiset vuorojen aloittamiset myöhemmin, kuin mitä työvuorolistoistaan on merkitty, tai vuorojen lopettaminen ennen aikojaan, on mahdollistettu. Kunhan poikkeavat tunnit on kuluvan työvuorolistan aikana korvattu jonakin muuna sopivana ajankohtana. Tärkein kriteeri on vaikuttanut olevan se, että ylimääräisiä sivukuluja, kuten esimerkiksi ylitöitä, ei pääse syntymään.

Esimiehemme on myös kiitettävästi kysynyt työntekijöiden näkemyksiä itse työhön liittyen. Monista aikatauluihin liittyvistä – tai yleisen tason asioista on pyritty keskustelemaan ja sopimaan yhteisissä työpaikkapalavereissa. Päätökset on myös tehty pääosin työntekijöiden toiveiden mukaisesti. Luottoa työntekijöidemme omaan arviointikykyyn on siis selvästi löytynyt, mikä sinällään on todella hyvä asia.

Eri asia mielestäni onkin ollut se, miten tätä vapautta vaikuttaa omiin työvuoroihinsa on työntekijöidemme toimesta loppupeleissä hyväksikäytetty ja kuinka hyvin näissä palavereissa sovittuihin asioihin on yleisellä tasolla todella sitouduttu. Olen kokenut ongelmallisena myös sen, että toimivuuden kannalta tätä järjestelyä ei ole työnantajan taholta riittävästi valvottu.

Turhan usein minusta tuntuu siltä, että työntekijöiltä tuntuvat unohtuvan ne prioriteetit, mihin perustuen työvuorot ensisijaisesti tulisi suunnitella. Milloin töistä voi lähteä etuajassa, tai milloin töihin voi henkilökohtaisiin syihin vedoten saapua vasta myöhemmin. Ja samalla se, mistä työnantajamme tosiasiassa meille myös palkan maksaa.

Vaikka työaikalaissa määritelty vuorojen välinen 11 tunnin lepoaika ajallisesti välillä mutkistaa työvuorojen suunnittelua, on sillä usein todella paljon merkitystä, onko työntekijä aloittamassa aamuvuoroaan jo seitsemältä, vaiko vasta myöhemmin, kun se suurin tarve useammalle käsiparille on jo ohi.

Ja vaikka se työntekijän henkilökohtaisesta näkökulmasta tarkasteltuna kuinka ikävältä saattaisikin tuntua joutua tekemään välillä jopa 11 tunnin yövuoroja, mikä kokonaisuutta ajatellen kuitenkin helpottaisi työn järjestelyä muualla, on se mielestäni melko omituinen syy olla niin tekemättä.

Ja edelleen vaikka työsopimuksensa mukaisesti vuorotyötä tekevä kuinka kokisi aamuvuorojen tekemisen olevan itselleen se mielekkäämpi vaihtoehto, on se mielestäni melko itsekeskeistä jättää suunnittelussa muut työntekijät hoitamaan ne iltatyöt pienemmillä resursseilla, vaikka tarve työntekijöille todellisuudessa juuri silloin olisi suurempi.

Ei kyse ensisijaisesti pitäisi olla siitä, että me olisimme töissä vain silloin, kun se meille itsellemme parhaiten sopii. Vaan siitä, että me olisimme käytettävissä silloin, kun työnantajamme ja muut työvuoroissa olevat työtoverimme meitä toimenkuvaamme perustuen todella tarvitsevat. Ollaksemme käytettävissä silloin, kun se vuorokauden ajasta riippumatta, olisi paras aika vastaamaan juuri asukkaidemme ja asiakkaidemme tarpeisiin.

Joskus työelämässä työnantajan tiukempi diktatuuri saattaisi toimia jopa huomattavasti paljon paremmin, kuin työntekijöiden itsensä keskenään muodostama huono demokratia. Ainakin näin olen itse kokenut sosiaali- ja terveysalalla työskennellessäni. Kuten eräs kollegani kerran totesi, ”minä en halua” on kyllä aika huono perustelu itse työntekoon liittyen.

Me kaikki teemme päivittäin useita eri valintoja, joilla yleensä on aina vaikutuksensa myös itsemme ulkopuolelle. Yleensä valintamme vaikuttavat itsemme lisäksi välittömästi lähinnä lähipiiriimme, perheisiimme, ystäviimme ja työtovereihimme.

Aivan liian usein tunnumme kuitenkin unohtavan, kuinka päivittäisten valintojemme välilliset vaikutukset ulottuvat monesti myös paljon laajemmalle, aina satojen ja tuhansien kilometrien päähän, jopa maapallon toiselle puolelle, tuntemamme maailman ulkopuolelle, jopa sen pinnan alle – kaikkialle.

Vuonna 1985 olin itse hädintuskin kahtakaan vuotta vanha, enkä varmasti ymmärtänyt maailmasta oman kuplani ulkopuolelta juurikaan mitään.

USA For Africa – We Are The World – Tämä omasta mielestäni hieno ja koskettava kappale tehtiin hyväntekeväisyystarkoituksessa Yhdysvalloissa alunperin vuonna 1985 yhteistyössä lukuisten oman aikakautensa hienoimpien artistien toimesta. Tarkoituksena silloin oli nälänhädästä kärsivän Etiopian auttaminen. Myöhemmin kappale on levytetty myös uudelleen, edelleen tarkoituksena auttaa myös muita hätää kärsiviä.

Osa alkuperäisistä esiintyjistä tai lukuisat avun kohteista eivät enää ole täällä kertomassa meille tarinaansa uudelleen, mutta musiikin kautta sen sanoma elää ikuisesti. Mielestäni se on täällä myös muistuttamassa meitä omasta osuudestamme, mahdollisuudestamme vaikuttaa ja auttaa heitä, jotka vieläkin apua tarvitsevat.

Me ehkä yksin olemme kokonaisuuden kannalta usein pieniä ja monesti tunnemme itsemme voimattomiksi maailman monien murheiden alla, mutta lopulta kaikki suuret teot lähtevät aina yksittäisistä rohkeista yksilöistä ja yhdessä me olemme aina niin paljon enemmän.

Vuonna 1985 olin itse hädintuskin kahtakaan vuotta vanha, enkä varmasti ymmärtänyt maailmasta oman kuplani ulkopuolelta juurikaan mitään. Onneksi tänään on asia toisin ja ainakin itse haluan päivittäin tehdä oman osani sen paremman maailman eteen kaikessa, missä vain tiedän kykeneväni.

Tämä on meidän kaikkien yhteinen maapallomme ja me kaikki olemme siitä yhdessä vastuussa. Miksi emme siis vain kaikki päivittäin edes yrittäisi valinnoissamme huomioida myös toisiamme paremmin ja toimia laajemmin kokonaisuutta ajatellen. Kyllä, se on mahdollista!

Kappaleen kertosäettä lainatakseni:

”We are the world
We are the children
We are the ones who make
A brighter day
So let’s start giving”

Näin korona-aikana tulee taas huomattua selvästi, kuinka kolmannen sektorin toimijoiden ja vapaaehtoisten tarjoama pyyteetön apu on yhteiskunnallisesti kyllä kultaakin kalliimpaa.

Eivät edes meidän julkisen sektorin asumisyksiköissä työskentelevien sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten resurssit aina ihan kaikkeen riitä. Eivät varsinkaan näiden kaikkien sosiaalisten rajoitteiden keskellä toimiessa.

Kiitos vielä kerran, teette hienoa työtä.

Turvataksemme riskiryhmiin kuuluvien asukkaidemme tarpeet parhaan kykymme mukaan, joudumme päivittäin tarkastelemaan toimintaamme yhä uudelleen ja luovimaan sekä priorisoimaan tehtäviämme monesta eri näkökulmasta.

Tästä syystä haluan esittää julkisen kiitokseni erityisesti Tampereen Hervannassa toimivan Yhdessä Selviytymisen Tuki YSTI ry:n henkilöstölle ja kaikille teille vapaaehtoisille, jotka toiminnallanne olette auttaneet meidän riskiryhmään kuuluvia asukkaitamme esimerkiksi kauppa-avun merkeissä.

Se voi arkipäiväisenä suorituksena tuntua monesta ehkä pieneltä tekijältä, mutta meidän asukkaidemme psyykkiselle hyvinvoinnille sillä on erittäin suuri merkitys ja se helpottaa suunnattomasti myös meidän henkilökunnan työskentelyä.

Kiitos vielä kerran, teette hienoa työtä.

Järjestyslain 4 luvun 14 § kieltää yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen vedoten koiran kytkemättä jättämisen taajamassa ja pitämään huolta siitä, että koirat eivät pääse lainkaan yleiselle uimarannalle – eivät edes kytkettyinä.

Metsästyslain 8 luvun 51 § edellyttää tietyin poikkeuksin koiran kytkettynä pitämistä tai välittömästi kytkettävissä olemista maaliskuun 1. päivästä aina elokuun 19. päivään saakka – käytännössä siis läpi koko kuumimman kesäajan. Lisäksi samaisen lain 8 luvun 53 § kieltää koiran irti pitämisen myös muina aikoina ilman maanomistajan tai metsästysoikeuden haltijan lupaa.

Tässä kohtaa voitaneenkin todeta, että ei koiran uimaan – tai luonnosta nauttimaan päästämisestä ole lain silmissä ainakaan helppoa tehty. Uinti viilentää koiran pitkäksi aikaa ja edesauttaa näin myös niiden hyvinvointia kuumina kesäpäivinä. Koiria käytännössä uitetaan jo nyt edellä mainittujen lakien vastaisesti erilaisissa paikoissa, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei aina tarjolla ole ollut.

Tampereella on toki olemassa toistakymmentä koirien ulkoiluun tarkoitettua koirapuistoa, mutta ei sellaisia aidoilla rajattuja vesialueita, missä lemmikkinsä voisi täysin turvallisesti päästää vapaana veteen virkistymään. Santalahden koirien uimapaikka ei aidattomuutensa ja läheisyydessään kulkevan vilkkaan autotien vuoksi täysin täytä tätä tarkoitustaan turvallisuuden osalta. Lisäksi se on alueena myös melko pieni, eikä uimisen osalta ole ehkä soveltuvin paikka ihmiselle.

Koiran huoltajana toimineena jo lähemmäs vuosikymmenen ajan, olen tullut siihen tulokseen, että Tampereen kokoisessa kaupungissa tulisi sen ytimen läheisyydessä olla aidoilla rajattu – ja pinta-alaltaan myös riittävän suuri yleiseen käyttöön tarkoitettu koiraystävällinen uimaranta. Sellainen, missä kesästä, rannalla loikoilusta ja uimisesta voisivat luvallisesti ja turvallisesti nauttia yhdessä sekä lemmikkieläin, että myös tämän huoltajana toimiva ihminen.

Helsingissä hyvin toteutetusta lemmikkien uimapaikasta voitaneen esimerkkinä nostaa esiin muun muassa Rajasaaren koira-aitaus. Tampereella tällainen uimaranta voisi sijaita esimerkiksi järven läheisyydessä olevan koirapuiston yhteydessä. Vaihtoehtoisesti alueena voisi toimia myös ihan vain tavanomainen uimaranta ilman varsinaista koirapuistoa, mutta joka olisi kuitenkin aidoilla rajattu. Tarvittaessa aitaa tulisi riittävän turvaetäisyyden verran vetää myös järveen, estämään lemmikkien mahdolliset harharetket pois niille varatulta alueelta.

Yksi vaihtoehto tällaisen toteuttamiselle voisi mahdollisuuksiensa mukaan olla Santalahden uimapaikka-alueen laajentaminen, kauttaaltaan aitaaminen ja muokkaaminen niin lemmikkieläinten, kuin myös ihmisten virkistyskäyttöön soveltuvaksi tai sitten perustaa tarkoitustaan vastaava alue kokonaan toisaalle. Ehkä jo olemassa olevan – tai nyt suunnitteilla olevien koirapuistojen yhteyteen tai jo olemassa olevan yleisen uimarannan paikalle tai sellaisen yhteyteen.

Esitän yhdessä muiden allekirjoittaneiden kanssa, että edellä mainitun kaltaisen yhteisesti lemmikkieläimille ja ihmisille tarkoitetun uimarannan perustamista ryhdyttäisiin selvittämään – ja suunnittelemaan toteutettavaksi Tampereelle.

16.03.2020

Juhapekka Lindfors
Tampereen kaupungin varavaltuutettu / Vasemmistoliitto