Heti näin alkuun haluan painottaa, että olen edelleen, nyt ja tulevaisuudessa, aina ensisijaisesti ammattiyhdistysaktiivi. Koen erittäin tärkeänä, että työntekijöiden oikeuksista pidetään kiinni myös jatkossa ja olen niitä tarvittaessa aina valmis myös itse puolustamaan.
Ymmärrän mielestäni kuitenkin melko hyvin myös työnantajan näkemyksiä itse työn järjestelyihin liittyen. Olenhan itsekin esimiehenä toimiessani aikoinani siihen työhön osallistunut. Toisinaan kyllä peräänkuuluttaisin vahvemmin myös työntekijöiden omaa vastuuta – ja juuri niitä velvollisuuksia työnantajaansa kohtaan. Tähän liittyen olen melko usein hämmästellyt nykyisen työpaikkani vapaita työaikajärjestelyjä.
Kuten eräs kollegani kerran totesi, ”minä en halua” on kyllä aika huono perustelu itse työntekoon liittyen.
Jos asiaa yksinkertaisesti ajatellaan, miksi me työntekijät töissä käymme, ei se yhtälönä ole kovinkaan monimutkainen asia. Me tarvitsemme rahaa henkilökohtaisen elämämme rakentamiseen. Tekemällä työtä, me saamme siihen myös mahdollisuuden. Työnantajallamme taas on tarjottavanaan sellaista työtä, mihin hän tarvitsee ulkopuolista työvoimaa. Siitä hän on velvollinen meille myös palkan maksamaan. Tästä ajattelusta on mielestäni hyvä lähteä liikkeelle.
Työsopimuksen allekirjoittamalla, me työntekijät työnantajamme lisäksi, sitoudumme moniin erilaisiin työtä koskeviin ehtoihin. Työnantajalla taas on olemassa niin kutsuttu direktio-oikeus, millä tarkoitetaan oikeutta määrätä muun muassa työn suoritustavasta, laadusta ja laajuudesta sekä työnteon ajasta ja paikasta.
Jos ajatellaan omaa työtäni lähihoitajana mielenterveys- ja päihdeongelmaisten asumisyksikössä, on työnteon merkitys vahvasti sidoksissa asukkaidemme ja asiakkaidemme vuorokausirytmiin. Kyse on heidän elämästään ja arjestaan, mitä säätelevät monet eri aikataulut. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, mitkä näiden ihmisten henkilökohtaiset tarpeet kulloinkin ovat. Meidän työntekijöiden tehtävänä taas on pyrkiä vastaamaan niihin tarpeisiin parhaan kykymme mukaan.
Omalla työpaikallani on käytössä autonominen työvuorosuunnittelu. Se tarkoittaa, että työntekijät pyrkivät yhdessä sopien suunnittelemaan työaikansa kolmeksi viikoksi kerrallaan. Tämän jälkeen työnantajan edustaja hyväksyy suunnitelman tai tarvittaessa muuttaa sitä. Mahdollisuus vaikuttaa omiin työaikoihinsa on siis erittäin laaja. Se myös auttaa paljon oman yksityiselämän järjestelyissä.
Lähtökohtaisesti pidän tätä oikein hyvänä tapana toimia. Jopa työsuhde-etuna moniin muihin toimialoihin nähden. Ei minulla tällaista mahdollisuutta ollut aiemmin esimerkiksi turvallisuusalalla työskennellessäni. Vaikka työntekijöiden toiveita pyrittiin myös silloin huomioimaan, pääosin vuorot tehtiin työvuorosuunnittelijan päätösten mukaisesti. Työnantajan edustaja myös päätti työvuorojen aikataulut ja rakenteen.
Nykyisessä työssäni työntekijöille on annettu melko vapaat kädet suunnitella jopa työvuorojemme aloitus – ja lopetusajat näkemystemme mukaisesti. Toki sillä oletuksella, että ne suunniteltaisiin järkevästi ja itse työn tarpeita ajatellen.
Myös satunnaiset vuorojen aloittamiset myöhemmin, kuin mitä työvuorolistoistaan on merkitty, tai vuorojen lopettaminen ennen aikojaan, on mahdollistettu. Kunhan poikkeavat tunnit on kuluvan työvuorolistan aikana korvattu jonakin muuna sopivana ajankohtana. Tärkein kriteeri on vaikuttanut olevan se, että ylimääräisiä sivukuluja, kuten esimerkiksi ylitöitä, ei pääse syntymään.
Esimiehemme on myös kiitettävästi kysynyt työntekijöiden näkemyksiä itse työhön liittyen. Monista aikatauluihin liittyvistä – tai yleisen tason asioista on pyritty keskustelemaan ja sopimaan yhteisissä työpaikkapalavereissa. Päätökset on myös tehty pääosin työntekijöiden toiveiden mukaisesti. Luottoa työntekijöidemme omaan arviointikykyyn on siis selvästi löytynyt, mikä sinällään on todella hyvä asia.
Eri asia mielestäni onkin ollut se, miten tätä vapautta vaikuttaa omiin työvuoroihinsa on työntekijöidemme toimesta loppupeleissä hyväksikäytetty ja kuinka hyvin näissä palavereissa sovittuihin asioihin on yleisellä tasolla todella sitouduttu. Olen kokenut ongelmallisena myös sen, että toimivuuden kannalta tätä järjestelyä ei ole työnantajan taholta riittävästi valvottu.
Turhan usein minusta tuntuu siltä, että työntekijöiltä tuntuvat unohtuvan ne prioriteetit, mihin perustuen työvuorot ensisijaisesti tulisi suunnitella. Milloin töistä voi lähteä etuajassa, tai milloin töihin voi henkilökohtaisiin syihin vedoten saapua vasta myöhemmin. Ja samalla se, mistä työnantajamme tosiasiassa meille myös palkan maksaa.
Vaikka työaikalaissa määritelty vuorojen välinen 11 tunnin lepoaika ajallisesti välillä mutkistaa työvuorojen suunnittelua, on sillä usein todella paljon merkitystä, onko työntekijä aloittamassa aamuvuoroaan jo seitsemältä, vaiko vasta myöhemmin, kun se suurin tarve useammalle käsiparille on jo ohi.
Ja vaikka se työntekijän henkilökohtaisesta näkökulmasta tarkasteltuna kuinka ikävältä saattaisikin tuntua joutua tekemään välillä jopa 11 tunnin yövuoroja, mikä kokonaisuutta ajatellen kuitenkin helpottaisi työn järjestelyä muualla, on se mielestäni melko omituinen syy olla niin tekemättä.
Ja edelleen vaikka työsopimuksensa mukaisesti vuorotyötä tekevä kuinka kokisi aamuvuorojen tekemisen olevan itselleen se mielekkäämpi vaihtoehto, on se mielestäni melko itsekeskeistä jättää suunnittelussa muut työntekijät hoitamaan ne iltatyöt pienemmillä resursseilla, vaikka tarve työntekijöille todellisuudessa juuri silloin olisi suurempi.
Ei kyse ensisijaisesti pitäisi olla siitä, että me olisimme töissä vain silloin, kun se meille itsellemme parhaiten sopii. Vaan siitä, että me olisimme käytettävissä silloin, kun työnantajamme ja muut työvuoroissa olevat työtoverimme meitä toimenkuvaamme perustuen todella tarvitsevat. Ollaksemme käytettävissä silloin, kun se vuorokauden ajasta riippumatta, olisi paras aika vastaamaan juuri asukkaidemme ja asiakkaidemme tarpeisiin.
Joskus työelämässä työnantajan tiukempi diktatuuri saattaisi toimia jopa huomattavasti paljon paremmin, kuin työntekijöiden itsensä keskenään muodostama huono demokratia. Ainakin näin olen itse kokenut sosiaali- ja terveysalalla työskennellessäni. Kuten eräs kollegani kerran totesi, ”minä en halua” on kyllä aika huono perustelu itse työntekoon liittyen.