Tänään on vietetty kansallista lähihoitajapäivää. Siihen liittyen SuPer haastatteli alalla työskenteleviä, myös minua. Videoilla erilaisissa työympäristöissä toimivat superilaiset kertovat omasta työstään. Ohessa myös oma haastatteluni.

Muut videot löydät osoitteesta:

https://www.superliitto.fi/viestinta/vaikuttaminen/kansallinen-lahihoitajapaiva-2023/

En kirjoita tätä kirjoitusta saadakseni osakseni sääliä tai huomiota hakeakseni. Kirjoitan tämän siksi, että haluan kertoa teille rakkaan ystäväni poismenosta. Koirastani, joka rikastutti elämääni reilusti yli kymmenen vuotta. Kirjoitan tämän kirjoituksen, koska se auttaa myös itseäni menetykseni käsittelyssä. Arttu nukkui pois alle viikko sitten, pääsiäisen jälkeisenä perjantaina 22.4.2022 hieman ennen puoltapäivää.

Arttu oli paljon esillä myös vaalitouhuissani kahdesti käymissäni kuntavaaleissa vuosina 2017 ja 2021. Näin ollen uskon Artun jättäneen jonkinlaisen jäljen myös niihin ihmisiin, jotka poliittista toimintaani ovat näiden vuosien aikana seuranneet tai minua mahdollisesti jopa äänestäneet. Uskon Artulla olleen oman osuutensa kaikkeen siihen, mitä itse olen näiden vaalien kautta saavuttanut. Ajattelen siis, että on reilua kertoa se myös teille seuraajilleni, että Arttua ei enää ole. Se ikään kuin sulkee tämän ympyrän.

Arttu oli iloinen, älykäs ja energinen, itsepäisyydessään toisinaan myös tavattoman ärsyttävä ja rasittava, mutta silti aivan uskomattoman rakas ystävä.

Artun poismeno tapahtui äkisti ja yllättäen. Vielä edellisenä iltana hän oli kuin oma iloinen itsensä, energinen ja touhukas. Kuitenkin jo seuraava aamu alkoi antamaan hienovaraisia merkkejään siitä, että kaikki ei ehkä enää olekaan kunnossa. Lopulta Artun yleiskunto romahti nopeasti. Hän ei tahtonut pysyä jaloillaan ja kävely oli raskaan oloista.

Myös nouseminen autoon ja sieltä pois ei enää onnistunut ilman nostamista. Jopa istuessaan pysäköidyssä autossani, Arttu meinasi kaatua. Eläinlääkäriin mennessämme, jouduin häntä parkkipaikalta myös osan matkaa sylissäni kantamaan. Arttu ei ollut mikään pieni koira ja koko matkaa en itsekään jaksanut ystävääni kantaa. Urhein, mutta huojuvan hitain askelin hän sen jälkeen itse loppumatkan käveli, ilmoittautumistiskin eteen kuitenkin makuulle väsähtäen.

Tutkimusten myötä eläinlääkäri totesi Artulla olevan sisäistä verenvuotoa, minkä arveli johtuvan ultraäänessä näkyvän pernan uudismuodostuman repeytymisestä. Eläinlääkäri epäili Artun rodun huomioon ottaen kyseessä olevan hemangiosarkooma. Kyseinen on erittäin pahanlaatuinen kasvain ja sille tyypillistä ovat laajalle levinneet etäpesäkkeet. Eloonjäämisennuste oli huono ja myös mahdollisen leikkauksen onnistuminen Artun tilanteessa oli epävarmaa.

Arttu oli jo iäkäs ja olinkin monesti ehtinyt pohtia sitä hetkeä, kun Arttu elämästäni jossain vaiheessa väistämättä poistuisi. Olin aina toivonut, että se tapahtuisi minun ollessani läsnä ja että Arttu vain nukkuisi rauhallisesti pois. En tietenkään toivonut sen tapahtuvan eutanasian kautta eläinlääkärissä, enkä varsinkaan vielä. Tämän raskaan päätöksen päädyin ystäväni osalta kuitenkin tekemään tilannearvion eläinlääkäriltä kuultuani. Se ei ollut helppoa, enkä sitä todellakaan halunnut.

Tutkimusten päätyttyä Arttu oli jo selvästi väsynyt. Hän meni tutkimushuoneen nurkkaan makaamaan. Menin Artun luo ja istuin hänen vierelleen lattialle, ystävääni samalla rapsutellen. Kysyin eläinlääkäriltä, voisiko nukuttamisen hoitaa siinä. Hän vastasi kyllä ja lopulta Arttu nukkui pois. Rauhallisesti. Kyljellään lattialla maaten. Päätään minun reidelläni lepuuttaen. Siinä me yhdessä olimme. Pitkään ennen nukahtamistaan. Pitkään vielä sen jälkeen. Yhdessä. Eläinlääkärin lattialla.

Arttu oli syntynyt 8.8.2011. Vaikka häntä saattoikin jo reilusti senioriksi kutsua, ei hänestä oikeastaan koskaan kuoriutunut pois se nuorekas ja höntsäävä, välillä leikkisän ilkikurinenkin pentumaisuus. Arttu oli iloinen, älykäs ja energinen, itsepäisyydessään toisinaan myös tavattoman ärsyttävä ja rasittava, mutta silti aivan uskomattoman rakas ystävä. Hän oli ystävällinen ihmisille ja myös useimmille toisille koirille, sekä muille kohtaamilleen eläimille ja aina menossa mukana. Tai ainakin mukaan halukas lähtemään. Myös sairautensa väsyttämänä Arttu oli loppuun asti reipas ja rohkea. Täynnä luottamusta.

Viimeinen yhteinen matkamme Artun kanssa oli, kun kuolemastaan vielä samaisena päivänä toimitin hänet pieneläintuhkaamoon, mistä tarkoituksenani on hänet huomenna hakea uurnassa takaisin kotiin. Olen kiitollinen siitä, että hän oli osa elämääni ja minä sain olla osa hänen. Ikäväni koiraani kohtaan on sanoin kuvaamaton, mutta silti tässä kaikessa surussani on myös paljon kiitollisuutta ja lohtua siitä, että Arttu sai lähteä rauhassa ja rakkautta ympärillään.

Vuosi 2014 alkoi lievästi sanottuna ikävissä merkeissä. Vaikka työni vartijana oli enemmän kuin ajoittain raskasta ja vahvat erimielisyydet yksikkömme uuden päällikön kanssa ajoivat itseni lähes loppuunpalamisen asteelle, jollakin kierolla tavalla kuitenkin pidin työstäni. Koin olevani hyvä siinä mitä tein.

Olin verrattain nopeasti saavuttanut turvallisuusalalla työntekijäluokassa korkeimman mahdollisen aseman vuoroesimiehenä ja minut oli pariin otteeseen palkittu tekemästäni työstä. Henkilökohtainen talouteni oli vakaalla pohjalla ja olin ostanut muun muassa oman asunnon. Olin tuolloin niin sanotusti urani huipulla, mutta hyvin käyntiin lähtenyt työurani päättyi päällikön vaihtumisen jälkeen yt-neuvotteluissa noin neljän ja puolen työvuoden jälkeen. Kyllä, se tuntui pahalta.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että negatiivisille ajatuksille ei tulisi koskaan antaa liikaa valtaa, sillä turhan helposti ne vain vievät mukanaan.

Kuukaudet kuluivat kokemiani asioita vahvasti läpi käyden ja koin itselleni tapahtuneen epäoikeudenmukaisena. En voi väittää, etteikö katkeruus tiettyä ihmistä kohtaan olisi ollut vahvasti mieleni päällä. Ehkä tämä tunne osittain jopa auttoi minua jaksamaan eteenpäin läpikäymässäni prosessissa, sillä ymmärsin lopputilini johtuneen enemmänkin tulehtuneista henkilökemioista, eikä niinkään siitä, että olisin ollut vain huono työntekijä.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että negatiivisille ajatuksille ei tulisi koskaan antaa liikaa valtaa, sillä turhan helposti ne vain vievät mukanaan. En minä vieläkään koe tätä ihmistä kohtaan mitään erityisen lämpimiä tunteita, mutta katkeruudestani olen onnistunut päästämään irti ja kyennyt kanavoimaan sen johonkin rakentavampaan.

Olen onnistunut näiden vuosien aikana erilaisista vaikeuksista huolimatta järjestelemään asioitani ja osallistunut monenlaiseen uuteen toimintaan. Missään vaiheessa en ole vaipunut epätoivoon. Paljon on ehtinyt tapahtua ja nyt yli kolme vuotta myöhemmin asiat ovat alkaneet pikkuhiljaa loksahtelemaan kohdilleen.

Pienistä tuloistani huolimatta olen kyennyt säilyttämään kohtuullisen taloudellisen asemani, enkä sen puitteissa ole joutunut luopumaan oikeastaan mistään. Olen saanut paljon uusia kontakteja politiikassa ja ay-toiminnassa, sekä yleisesti tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin. Viime kesänä menin naimisiin ja tämän vuoden keväällä valmistuin uuteen ammattiin sosiaali- ja terveysalalla. Voin sanoa, että psyykkisesti voin paljon paremmin, kuin pitkään aikaan.

Valmistumiseni jälkeen olen tehnyt ahkerasti töitä erilaisten sijaisuuksien muodoissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Töitä on riittänyt, vaikka työsopimusten katkonaisuus onkin hieman mietityttänyt. Myös palkkaukseni rivimiehenä on ollut kutakuinkin samaa tasoa, mitä aikaisempi ansiotasoni esimiehenä turvallisuusalalla.

Työskentelyni apua tarvitsevien kanssa on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Vaikka myös se on välillä ollut psyykkisesti raskasta, on se antanut minulle paljon enemmän, kuin mitä aikaisempi pään seinään hakkaaminen yksityisellä sektorilla vartijana. Lyhyestä kokemuksestani huolimatta, uskon kyenneeni antamaan jo paljon myös palvelemilleni asiakkaille ja se tuntuu hyvältä.

Valmistumiseni lähihoitajaksi ei olisi voinut osua parempaan aikaan. Jokin aika sitten hain Tampereen kaupungin avointa ohjaajan toimea. Sain kutsun haastatteluun ja tulin valituksi. Työskentelyn uudessa toimessani aloitan heinäkuun alussa.

Teimme kuluneella viikolla vaimoni ja koiramme Artun kanssa noin viikon kestäneen lomamatkan Suomessa, mikä vei meidät pohjoisen jylhiin maisemiin aina Kemijärvelle saakka ja lopulta etelään Saariston Rengastien kautta Naantaliin, mistä väsyneenä, mutta onnellisena palasimme tänään takaisin kotiimme Tampereelle. Matkamme alkoi sunnuntai iltana.

Lisäksi mainittavia paikkoja reissullamme olivat muun muassa Suomussalmi, missä yövyimme pakettiautossani ensimmäisen yön ja myöhemmin Rovaniemi, Tornio ja Ruotsin puoleinen Haaparanta. Matkaa taittui autolla reilut 2 500 kilometriä ja sen lisäksi vielä noin 30 kilometriä patikointia Karhunkierroksella Oulangan erämailla.

Olisimme todennäköisesti olleet todellisissa ongelmissa, sillä väsymyksen lisäksi myös vesivarantomme olivat lopussa.

Saavuimme Oulangan luontokeskukselle maanantaina iltapäivällä. Lähdimme kulkemaan alkuillasta kohti toistaiseksi tuntematonta päämäärää. Olimme varustautuneet hyvin ja tästä syystä myös kantamuksemme olivat melko painavat.

Vaatetta emme tietoisesti olleet varanneet mukaan turhaan, mutta ruokaa sitäkin enemmän. Myös rinkkaan pakkaamani 7 litraa vettä toi hieman lisähaastetta kävelyyn. Matkan varrella kun oli sen verran paljon täysin puhdasta juotavaksi kelpaavaa vettä suoraan luonnosta, oli tämä varautumiseni kyllä täysin tarpeetonta.

Myös Artulla oli kannettavanaan oma reppunsa, mihin olimme pakanneet tarvittavan määrän koiranruokaa. Arttua ei reppu liiemmin häirinnyt ja se painelikin luonnossa onnellisen verkkaisesti. Matkallamme kohtasimme myös muutaman vapaana liikkuvan poron. Näihin Arttu sitten suhtautuikin hieman turhan kiinnostuneesti ja vaihtelevan epäluuloisesti.

Hyttysiä ja muita pieniä verenimijöitä oli matkalla riittämiin varmistamassa, että levähdystauot eivät kestäneet kauaa. Ensimmäisen yön metsässä yövyimme teltassa Ansakämpän nimeä kantavalla levähdyspaikalla. Teltan pystytimme veden ääreen kauniille paikalle hiekkaiselle rannalle. Tulihan siinä aamulla virtaavassa joessa myös talviturkki heitettyä. Kylmää oli.

Matkamme jatkui aamulla kohti seuraavaa etappiamme Jussinkämpän levähdyspaikkaa. Perillä tapasimme paljon uusia ihmisiä ja keskustelu oli leppoisaa. Teimme tuttavuutta muun muassa erääseen äitiin ja tämän täysi-ikäiseen tyttäreen, jotka sattumalta olivat itsekin kotoisin Tampereelta ja vielä jopa erittäin läheltä omaa kotiamme. Aikaisemmin Ansakämpällä tapaamamme Ylöjärveltä kotoisin olevan miehen ja tämän naisystävän kanssa jatkoimme aikaisemmin hyvin alkanutta jutustelua.

En sitten tiedä oliko kiitettävän sosiaalinen ulosantini syynä runsaaseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa, vai pitäisikö kunnia antaa lähinnä koirallemme, joka tuntui hurmaavan useimmat ihmiset herttaisella olemuksellaan. Eräs pohjoisesta kotoisin oleva keski-ikäinen pariskunta istui myös seuraamme lepuuttamaan väsyneitä jalkojaan ja ihasteli koiraamme.

Tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja keskustelu eteni mallikkaasti myös muiden tuntemattomien levähdyspaikalla kohtaamiemme ihmisten kanssa. Lopullinen määränpäämme alkoi tarkentumaan ja teimme päätöksen jatkaa Juuman leirintäalueelle asti.

Ongelmaksi tässä suunnitelmassa vain muodostui tosiasia, että perille päästessämme olisi oma automme autoteitse noin 20 kilometrin päässä päämäärästämme. Ansakämpällä tapaamamme pariskunta, joilla oli sama ongelma, oli pohtinut jos jatkaisivat takaisin Oulangan luontokeskukselle Juumasta aamuisin säännöllisesti lähtevän linja-auton kyydissä. Meillä ei ollut käteistä mukanamme ja myös koiran mukaan saaminen olisi saattanut tuottaa päänvaivaa.

Erikoisen ehdotuksen ansiosta kuin ihmeen kaupalla alkoivat palaset loksahtelemaan kohdalleen. Pohjoisesta kotoisin oleva pariskunta oli aloittanut oman retkensä Juuman leirintäalueelta ja he olivat matkalla paikkaan mistä itse olimme aloittaneet. Tämä tarkoitti sitä, että heillä olisi oman autonsa kanssa täsmälleen samanlainen ongelma kuin meilläkin, mutta vain käänteisesti.

Nainen ehdotti spontaanisti jänkän kieltä murtaen, että minähän voisin ottaa heidän autonsa avaimen mukaani ja Juumaan perille saavuttuamme ajaa autonsa paikkaan, missä omamme oli ja tapaisimme sitten siellä. Tämähän kuulosti nerokkaalta, mutta kieltämättä olin hieman häkeltynyt tällaisesta luottamuksen osoituksesta. Hyväksyin kuitenkin ehdotuksen ja kiittelin luottamuksesta. Nainen oli erittäin varma asiastaan ja vain naureskeli hyväntuulisesti.

Naisen aviopuoliso oli ennen keskustelun etenemistä poikennut tutkimaan levähdyspaikan aluetta laajemmin ja palatessaan takaisin selitti vaimo tilanteen myös hänelle. Mies näytti ensi alkuun hieman pohtivalta, mutta suostui ehdotukseen. Hän naurahti ja totesi, että eipä kyllä ole ennen omaa autoaan näin antanut tuntemattomille käyttöön. Mies luovutti avaimen meille ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Vahvemman luottamuksen luomiseksi todistin vielä henkilöllisyyteni miehelle ajokortistani ja lupasin olla yhteydessä ennen Juumaan saapumistamme.

Yksi ongelma oli ratkennut ja matkamme jatkui jälleen. Seuraavan yön vietimme Kitkajoen varrelle rakennetulla levähdyspaikalla noin viiden kilometrin päässä Jussinkämpästä. Metsässä nämä suhteellisen pienetkin välimatkat tuntuivat raskailta maaston ajoittain haasteellisen kuljettavuuden vuoksi.

Perille saavuttuamme olimme väsyneitä, mutta niin oli myös koko matkan edellämme kulkenut koirammekin. Se oli matkalla jo aikaisemmin muutamia kertoja pysähtynyt makoilemaan meitä odottaessaan ja leirinuotiolla se yritti urheasti pysyä hereillä, mutta silmät vain eivät tahtoneet pysyä auki ja pään liikkeet muistuttivat lähinnä pilkkimistä. Uni maistui lopulta kaikille. Toisena aamuna heräämisemme jälkeen levähdyspaikkaamme saapui myös kaksi muuta koiransa kassa patikoimassa ollutta eri seurueeseen kuulunutta ihmistä.

Aamiaisen jälkeen jatkoimme taas matkaa. Tarkoituksenamme oli päästä Juumaan iltaan mennessä. Viimeinen etappimme ennen yhtymistä Pieneen Karhunkierrokseen oli kulkunsa puolesta ehkä kaikkein haastavin aikaisemmin kokemaamme nähden. Reitti kulki paljolti vuolaana virtaavan Kitkajoen vartta pitkin ja jalkoihin oli syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Maasto oli hankalasti kuljettavaa myös aikaisemmin vapaana kulkeneelle koirallemme. Vaikka se edellisinä päivinä oli kulkenut hienosti polulla pysyen, en rohjennut sitä nyt runsaasta vetämisestään huolimatta päästää vapaaksi, vaan pidin sen visusti kytkettynä talutusvyöhöni. Ehkä hyvä näin, sillä se pyrki useita kertoja kastautumaan veteen ja kerran jouduin jopa kiskaisemaan sen voimakkaasti takaisin kuivalle maalle sen ollessa jo puolimatkassa virtaan. Koiran voimat eivät takuulla olisi riittäneet vastustamaan voimakasta virtausta ja uiminen olisi todennäköisesti koitunut sen kohtaloksi.

Jossain kohtaa myös toiset seurueet koirineen ohittivat meidät. Toisen koiran kassa Arttu sai tehdä pariinkin otteeseen tuttavuutta, sillä ohittelu matkan varrella oli vuoroittaista. Kun reitti viimein sitten poikkesi joen varrelta, alkoivat jyrkät nousut kohti rinteiden ylätasanteita.

Saavutimme leiriltä aikaisemmin aamulla matkaan lähteneen äidin ja tyttären, jotka olivat pysähtyneet ruokailemaan. Vaikka äidin jalat olivat pahasti rakoilla ja kysyessäni hänen vointiaan tarjotakseni apuani, jatkoi hän valittamatta matkaansa tyttärensä tukeen turvautuen. Loppuajan ennen lopullista eroamistamme kuljimmekin yhtä matkaa milloin he edellämme, milloin me heidän edellään.

Myös vaimoni jalat olivat hankautuneet kengissä pahoin ja se hidasti omaa kulkuamme. Myöskään hän ei liiemmin valittanut, sillä hän ymmärsi hyvin, että kivusta huolimatta vain jatkamalla kävelyä pääsisimme metsästä takaisin sivistyksen pariin.

Saavuimme risteykseen. Vasemmalle polku jatkui varsinaiselle Karhunkierrokselle, mutta myös oikealle kaarsi toinen polku. Tiesimme kaikki, että Pieni Karhunkierros eriäisi pian varsinaisesta Karhunkierroksesta ja pohdimme, olisiko risteys nyt tässä. Ihmettelin kyllä, kun silmiini ei osunut vihreällä värillä merkittyjä puita.

Äitinsä kanssa patikoimassa ollut tytär oli taittanut reittiä ennenkin ja muisteli polun olevan oikea. He itse aikoivat kuitenkin jatkaa Juumaan vielä pidemmän oranssilla värillä merkityn reitin kautta, joten toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa.

Olimme kävelleet polkua muutamia satoja metrejä kun päätimme pysähtyä lepäämään. Katselin karttaa ja tulin siihen tulokseen, että reitti vaikutti oikealta. Tämä oli kuitenkin virhe ja olisi johtanut meidät pahasti harhaan ilman kohtalon puuttumista peliin.

Olimme eronneet äidistä ja tyttärestä noin pariakymmentä minuuttia aikaisemmin. Istuimme polun varrella, kun huomasin ihmishahmon juoksevan tulosuunnastamme vauhdilla meitä kohti. Tunnistin naisen heti. Se oli äitinsä kanssa patikoinut tytär.

Ehdin jo ajatella, että huonohkosti liikkumaan pystyneelle äidille oli sattunut jotain ja tytär oli lähtenyt hakemaan apua. Kysyin mikä oli hätänä. Nainen haukkoi henkeään. Hän kertoi hengästyneenä, että me emme ole Pienellä Karhunkierroksella ja kehotti kääntymään takaisin.

Äiti ja tytär olivat jatkaneet omaa matkaansa valitsemaansa suuntaan ja havainneet polun merkeistä vasta hetkeä myöhemmin, että todellinen risteysalue olikin tullut heitä vastaan. Tytär oli muistanut meille neuvomansa reitin väärin.

Hän mitä ilmeisimminkin oli siltä seisomalta riisunut rinkkansa ja lähtenyt juoksemaan takaisin varoittaakseen meitä. Kiittelin naista monta kertaa. Hän oli huojentuneen näköinen tavoittaessaan meidät ja saadessaan viestinsä välitettyä. Hän hymyili ja lähti takaisin äitinsä luokse. Tämän jälkeen emme enää tavanneet heitä.

Naisen toiminta oli mielestäni aivan uskomattoman reilua. Hän olisi helposti voinut vain antaa asian olla ja vakuutella itselleen meidän tajuavan itsekin kulkevamme väärään suuntaan. Ilman tyttären hyväntahtoisuutta ja huonohkon kartanlukutaitoni vuoksi olisimme todennäköisesti olleet todellisissa ongelmissa, sillä väsymyksen lisäksi myös vesivarantomme olivat lopussa.

Käännyimme takaisin ja päädyimme lopulta oikealle polulle. Juumaan oli polunvarsikyltin mukaan matkaa enää vain 3,7 kilometriä. Edessämme virtasi kirkasta vettä tarjoava puro. Täytimme kenttäpullomme puhtaalla juomavedellä.

Hetken kuluttua takaamme lähestyi tuttu pariskunta, johon olimme tutustuneet jo Ansakämpällä paria päivää aiemmin. Kuljimme yhdessä läheiselle levähdyspaikalle ruokailemaan.

Kirjoitin tekstiviestin miehelle, joka edellisenä päivänä oli ystävällisesti autonsa avaimet meille luovuttanut. Kerroin sijaintimme ja arvioin saapumisajankohtamme Oulangan luontokeskukselle. Hän vastasi minulle myöhemmin ja vaikutti olevan mielissään, sillä pariskunnan arvio omasta saapumisesta tapaamispaikalle oli lähestulkoon sama.

Ruokailun jälkeen hyvästelimme myös kanssamme aterioineen pariskunnan ja vihoviimeinen etappimme erämaassa alkoi.

Haasteena vastassa oli vielä noin 250 askelta käsittävät portaat Kallioportin näköalapaikalle, mistä reitti kuitenkin jatkui melko helppokulkuisena aina Juuman leirintäalueelle saakka.

Päästäessämme Artun myöhemmin uimaan huomasimme koirallemme muodostuneen ikävän punoittavat hankaumat, jotka sen kantama reppu oli aiheuttanut ihoon valjaiden hihnojen alle. Otin kantooni myös koiran kantamukset ja kytkin valjaiden hihnat siten, että ne eivät päässeet enää hankaamaan koiran ihoa enempää.

Arttu oli ollut ilmeisen kivuliaista ihorikoista huolimatta koko matkan ajan erittäin reipas ja jopa kaksi vielä vastaan tullutta riippusiltaa se ylitti hienosti lievää jännittyneisyyttä lukuun ottamatta. Koiran haavaumat puhdistimme myöhemmin apteekista ostamillamme välineillä ja ne alkoivat paranemaan nopeasti.

Saavuttuamme Juumaan löysimme pariskunnan kuvaileman auton nopeasti ja pakkasimme tavaramme sisälle. Automaattivaihteinen ja farmarimallinen E-sarjan Mercedes-Benz oli kyllä itselleni hieman outo tuttavuus, mutta onnistuin kuin onnistuinkin täyttämään pariskunnalle antamani lupauksen ja toimitimme auton Oulangan luontokeskukselle hetkeä ennen auton omistajien saapumista paikalle.

Jutustelimme tovin pariskunnan kanssa ja kiittelimme heidän hyväntahtoisuuttaan. Olin edelleen häkeltynyt heidän kyvystään luottaa täysin ventovieraisiin. Heille asia oli kuitenkin huomattavasti luonnollisempi. Pariskunta kertoi olevansa sikafarmareita ja kuuluvansa helluntaiseurakuntaan.

He vain naureskelivat kun kerroin, että tuntuuhan se hassulta ajaa täysin vieraassa paikassa täysin vieraiden ihmisten täysin vierasta autoa. He kokivat asian olevan enemmänkin korkeamman voiman johdattelemaa, sillä olihan sopimuksestamme ollut apua heille itselleenkin ja kun jopa saapumisemme luontokeskukselle osui vielä nappiin ajoituksen suhteen.

Olin erittäin tyytyväinen, että olin ollut pariskunnan luottamuksen arvoinen. Onnistuisiko tällainen yhteistoiminta kuinka helposti täällä meillä eteläisemmässä Suomessa? Kunpa ihmiset yleisesti pystyisivät luottamaan toisiinsa ja tekisivät enemmän yhteistyötä. Uskoisin, että olisimme silloin kaikki paljon onnellisempia.

Pariskunta toivotti meille siunausta ja hyvästelimme toisemme. Päätimme yöpyä seuraavan yön luontokeskuksen parkkialueella autossa, mutta sitä ennen kävimme peseytymässä läheisellä Camping-alueella.

Pohjoinen hyväntahtoisuus oli tullut meille tutuksi erittäin vahvasti jo patikkaretkellämme, mutta matkallamme Kemijärvelle, saimme siihen vielä viimeisen silauksen. Poikkesimme Posion Maaninkavaarassa vanhassa kyläkoulussa, missä pyöritettiin kesäkahvilaa ja kirpputoria.

Astuttuamme sisään kahvilaan tervehdimme omistajaa ja kysyin käykö maksuvälineenä kortti. Meillä ei edelleenkään ollut käteistä mukanamme. Omistaja pyöritteli päätään, mutta kertoi tarjoavansa meille kahvit. Joimme kupposet ja rupattelimme mukavia. Lupasimme tulla toistekin, mikäli siitä vastaisuudessa ohi ajaisimme ja varaavamme seuraavalla kerralla myös käteistä mukaamme.

Kun kerran pääsin vauhtiin muistelmieni teossa, päätin avata julkiseksi myös yhden toisen tapauksen turvallisuusalalta muutaman vuoden takaa.

Oli marraskuun puoliväli vuonna 2010 ja työskentelin piirivartijana Tampereella. Ennen puoltapäivää olin suorittamassa tavanomaista vartiointikierrosta Kauppahallin käytävillä.

Kaikki kolme kauppiasta jatkoivat minun äänekästä arvostelemistani. Ympärillä oli useita asiakkaita seuraamassa tilannetta.

Huomasin erään leipomotuotteita kauppaavan kojun läheisyydessä sijaitsevilla asiakaspenkeillä istuskelevan kolme miestä. Miehet olivat hieman rähjäisen näköisiä, mutta eivät millään tavalla aiheuttaneet häiriötä olemisellaan.

Miehet eivät rähisseet, eivätkä juopotelleet tai millään muillakaan tavoilla käyttäytyneet epäasiallisesti. He yksinkertaisesti vain istuivat aloillaan. Kyseisellä hetkellä minulla ei ollut mitään syytä kiinnittää heihin sen suurempaa huomiota.

Pian leipomokojun omistaja tuli minua vastaan käytävällä. Hän oli työntämässä yrityksensä tyhjiä muovilaatikoita kohti vastapäistä uloskäyntiä. Tervehdin miestä ja jatkoin kulkuani toiseen suuntaan. Hetkeä myöhemmin kuulin hänen kutsuvan minua. Käännyin ja huomasin miehen pysähtyneen istuvan kolmikon kohdalle.

Leipomokojun omistaja palasi luokseni ja kehotti minua poistamaan miehet Kauppahallista. Äänensävy oli voimakas ja käskevä. Myös yksi lihakauppiaista saapui luokseni samaa toitottaen. Kysyin kauppiailta, mitä nämä miehet olivat tehneet. Kysyin olivatko he juopotelleet tai muuten käyttäytyneet häiritsevästi. Vastaus oli kieltävä. Ilmoitin ponnekkaasti, että minulla ei silloin ole oikeutta ryhtyä heitä poistamaan.

Leipomokojun omistaja kertoi minulle, että miehillä oli ”porttikielto” Kauppahalliin. Vastasin, että sellaista kuin porttikielto ei ole olemassa. Kerroin kauppiaille, että vaikka miehet olivatkin laitapuolen kulkijan näköisiä, olivat he ihmisiä siinä missä muutkin asiakkaat. Heillä oli mielestäni yhtäläinen oikeus oleskella Kauppahallin tiloissa kuin muillakin.

Viereisillä penkeillä istui myös pari iäkkäämpää rouvashenkilöä. Selitin kauppiaille, että Suomessa on voimassa laki yhdenvertaisuudesta. Tämän perusteella kaikkia ihmisiä täytyy kohdella tasavertaisesti, kauppiaiden väittämistä syistä riippumatta. Miesten poistaminen tilasta ilman syytä olisi ollut syrjivää käytöstä. Heidän olemuksensa kun eivät eronneet näistä kahdesta naisesta kuin ulkoisesti. Molemmat seurueet vain istuivat rauhallisesti paikallaan.

Kauppiaat eivät millään tavoin noteeranneet perusteluitani. He alkoivat äänekkäästi sättimään minua muiden käytävällä olleiden asiakkaiden kuullen. Leipomokojun omistaja kyseenalaisti, että ”mitä he tekevät vartijalla joka ei hoida tehtäviään”. Hän tuli lähes iholle kiinni ja vihaisesti osoitteli minua sormellaan. Samalla hän toisti vaatimuksensa miesten poistamisesta.

Leipomokojun omistaja sanoi, että ”hän maksaa minulle siitä, että hoidan hänen vaatimiaan tehtäviä”. Myös lihakauppias osallistui hänen vaatimuksiinsa. Leipomokojun omistaja ilmoitti minulle, että mikäli en tee mitä hän käskee, ottaa hän yhteyttä esimiehiini. Pysyin kannassani ja kerroin, että näiden asioiden pohjalta minulla ei ole perusteltua syytä poistaa miehiä Kauppahallista. Lihakauppias kehotti leipomokojun omistajaa ottamaan yhteyttä esimiehiini ja valittamaan toiminnastani.

Tässä vaiheessa tilanteeseen liittyi myös toinen lihakauppias. Myös hän alkoi vaatimaan miesten poistamista. Hän arvosteli, että en osannut hoitaa tehtäviäni ja ryhtyi kritisoimaan ”millaisen kurssin olen (ammattiini) käynyt”. Selitin hänelle saman, mitä olin kahdelle muullekin kauppiaalle juuri aikaisemmin kertonut.

Leipomokojun omistaja sätti minua kovaan ääneen. Hän kyseenalaisti, että ”näethän sinä itsekin mitä nämä miehet ovat”. En kommentoinut asiaa. Hän jatkoi rähjäämistään ja sanoi, että ”miehet haisevat pahalle ja ovat kusseet housuunsa”. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Miehet vain ja ainoastaan istuivat penkillä, joskin tässä kohtaa hieman hämmästyneenä kuunnellen käymäämme keskustelua.

Kaikki kolme kauppiasta jatkoivat minun äänekästä arvostelemistani. Ympärillä oli useita asiakkaita seuraamassa tilannetta. Kauppiaat eivät vieläkään hyväksyneet perusteluitani kieltäytyä vaatimuksistaan. He kuitenkin pian lopettivat tilanteen. Lihakauppiaat palasivat kojuilleen ja leipomokojun omistaja laatikoineen jatkoi matkaansa kohti uloskäynnin tuulikaappia.

Kävelin hänen peräänsä ja pyysin sivummalle selvittämään asiaa kahden kesken ilman asiakkaiden läsnäoloa. Hän ei tähän suostunut. Olimme kahden noin kymmenen sekuntia, kunnes hän palasi käytävälle. Kauppias ilmoitti minulle, että mikäli minä en miehiä poista, tekee hän sen itse. Kauppias meni istuvien miesten luo ja käski heidät ulos. Miehet tottelivat ja poistuivat. Nämä kaksi iäkkäämpää naista jäivät paikoilleen.

Tiesin kokemuksesta, että tapaus ei jäisi tähän. Siirryin sivummalle. Soitin itse esimiehelleni ja kerroin tapahtuneesta. Annoin ymmärtää, että Kauppahallista tullaan todennäköisesti ottamaan yhteyttä. Puhelun jälkeen palasin Leipomokojulle ja etsin sen omistajan käsiini. Kysyin, oliko hänellä esimieheni numeroa, mihin voisi toiminnastani valittaa. Olin tarjoamassa hänelle työnantajani vastaavan hoitajan puhelinnumeroa, mutta kauppias ilmoitti hänellä olevan se jo. Nyökkäsin ja poistuin Kauppahallista.

Pari tuntia myöhemmin leipomokojun yksi työntekijöistä soitti minulle työnumerooni. Hän kertoi, että asiakaspenkeillä istuu mies juomassa olutta. Olin paikalla muutamassa minuutissa. Penkeillä istuskeli kaljaa juopotteleva mies naispuolisen seuralaisensa kanssa. Pariskunta ei kuulunut aikaisemmin poistettuun seurueeseen. Kehotin miestä laittamaan oluensa pois ja siirtymään ulos Kauppahallista. Hän totteli ja poistui seuralaisensa kanssa. Leipomokojun työntekijä kiitti minua toiminnastani. Omistajaa en paikalla nähnyt. Jälleen poistuin kohteelta.

Kuten arvata saattoi, aikaisemmasta toiminnastani tehtiin valitus esimiehelleni leipomokojun omistajan toimesta. Joitakin päiviä myöhemmin tapauksen tiimoilta pidettiin palaveri asiakkaan kanssa. Itse en tilaisuuteen osallistunut. Jälkeenpäin sain kuitenkin kuulla, että asia oli loppuun käsitelty. Esimieheni antoi minun ymmärtää, että olin toiminut tilanteessa täysin oikein.

Joitakin viikkoja myöhemmin törmäsin leipomokojun omistajaan Kauppahallissa. Mies tervehti minua iloisesti ja pyysi tulemaan kahville. Join sumpit ja turisimme omiamme. Taisi hän tarjota vielä pullankin kylkiäisenä.

Selailin vanhoja muistiinpanoja tietokoneeni kovalevyltä ja muistoihini palasi muuan epämiellyttävä tapaus vuosien takaa. Aihe on sinällään yhä ajankohtainen ja siksi ajattelin laatia muistelmistani uuden blogi-kirjoituksen.

Oli vuosi 2008. Työskentelin tuolloin myymälävartijana jo edesmenneessä Koivistonkylän Euromarketissa Tampereella. Kaupan yleinen ilmapiiri oli lievästi ilmaistuna negatiivinen.

Tietenkään en nauttinut tapahtuneesta yhtään. Tein vain työtäni. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että koko prosessi oli tapahtunut tarkasti sääntöjä noudattaen, eikä se kestänyt kauaa.

Kaupan logistiikka oli retuperällä ja monet rakennuksen pelastussuunnitelman- sekä yleisen lainsäädännön vaatimat turvallisuuteen liittyvät yksityiskohdat oli hävyttömästi jätetty hoitamatta. Niistä oli lukuisia kertoja kaupan johtoa huomautettu esimerkiksi vartijoiden toimesta.

Ongelmia pyrittiin piilottelemaan tai niihin kehiteltiin lyhytaikaisia hätäratkaisuja ennalta ilmoitettujen auditointien ja viranomaistarkastusten ajoiksi.

Ehkä härskein esimerkki tällaisesta toiminnasta oli, kun tulenarkaa ainetta sisältäviä polttoainesäiliöitä varastoitiin väliaikaisesti kaupan ulkoseinustalla sijaitsevaan puuvarastoon. Auringonsäteet pääsivät osumaan niihin ja ne olivat muutenkin siellä sivullisten helposti tavoitettavissa. Näille kun ei kaupassa ollut sääntöjen mukaisia säilytystiloja. Normaalisti ne lojuivat lastauslaiturilla.

Asiakkaiden tietoon ei erilaisia epäkohtia tietenkään haluttu tuoda, mutta henkilökunnan tyytymättömyys vallitsevaan olotilaan oli ilmeinen. Ikävät puheet täyttivät käytävät ja toisten selän takana tapahtuva kieroilu oli jokapäiväistä.

Toki mukaviakin ihmisiä mahtui tähän joukkoon, mutta yleistettynä tuntui, kuin kaikki olisivat vihanneet toisiaan ja ennen kaikkea kaikki olisivat vihanneet juuri vartijaa.

Monet henkilöstölle epämiellyttävät työt yleensä sysättiin vartijan niskaan. Tämä saattoi olla esimerkiksi ostoskorien tai -kärryjen keräämistä takaisin omille paikoilleen, pullohuoneen hoitamista ja laitteiden huoltamista koneiden jumittuessa, sisäisen postin lajittelua ja – jakamista, yleisiä kunnossapito- ja huoltotöitä, käytettyjen astioiden plokkaamista kokoustiloista ja toisinaan jopa siivousta.

Olipa työ melkeinpä mitä tahansa, jos sille ei oltu määritelty varsinaista tekijää, oli yleinen asenne, kyllä vartija hoitaa. Ja teitpä sitten mitä tahansa, lähes aina oli jollain jotain negatiivista sanottavaa tekemisistäsi, tai olit tekemässä väärää asiaa väärään aikaan.

Jos ruuhkapäivinä olit huoltamassa esimerkiksi pullohuonetta, saatettiin info-pisteestä soittaa ja vaatia tulemaan kiireesti keräämään kassalinjoille kertyneitä valtavia ostoskorivuoria pois. Tai kun olit tätä tehtävää suorittamassa ja pullokoneet alkoivat iloisesti piipaten ilmoittamaan tukkeutumisestaan, olisi niitä taas mentävä nopeasti laittamaan toimintakuntoon turhautuneiden asiakkaiden hoputtaessa vierellä.

Laskujeni mukaan päivittäisiin työtehtäviin kuului noin neljän tai viiden eri toimialan työt. Näiden lisäksi olisi pitänyt hoitaa vielä itse turvallisuusalan töitä, eli ennaltaehkäistä häiriökäyttäytymistä, tarkkailla tapahtumia kaupan käytävillä valvontakameroilla, kuin myös fyysisesti paikan päällä ja yrittää ottaa näpistelijöitä kiinni.

Jatkuva kiire ylimääräisissä työtehtävissä aiheuttivat sen, että varsinaiseen vartijan työhön ei juurikaan riittänyt aikaa. Hävikit kasvoivat kasvamistaan, eikä kiinniotoista ollut tietoakaan. Kaupan johto huohotti vartijan niskaan vaatien tämän epäkohdan korjaamista, mutta he halusivat myös näiden edellä mainittujen oheistöiden tulevan hoidetuksi. Tilannetta ei liiemmin helpottanut työnantajani ISS Security Oy:n johdon kaupalle lupaamat suurehkot kiinniottomäärät, jotka vartijoiden olisi tullut viikoittain suorittaa.

Välillä saattoi olla useita työtehtäviä samaan aikaan, eikä niistä mitkään välttämättä liittyneet itse vartiointiin. Yhdelle ihmiselle työmäärä oli täysin kohtuuton. Vartijoita tai muuta henkilökuntaa ei oltu valmiita palkkaamaan lisää, koska se olisi automaattisesti heikentänyt kaupan taloudellista tulosta.

Kun hävikit taas vain kasvoivat entisestään, sai vartija päivittäin kuunnella haukkumista kaupan esimiehiltä. He valittivat aiheesta myös vartioimisliikkeen esimiehille, jotka taas tämän jälkeen soittelivat vuorossa olevalle vartijalle ja vaativat asialle tehtävän jotain.

Äärimmilleen täyttynyttä lokasankoa kaadettiin toistuvasti vartijan niskaan, eivätkä esimiehet sen enempää kaupassa kuin vartioimisliikkeessäkään tuntuneet ottavan vastuuta mistään. Toisinaan rivimiehenä toimiva vartija joutui ottamaan vastuulleen myös esimiehille kuuluvia tehtäviä, saamatta tästä kuitenkaan minkäänlaista rahallista korvausta.

Siinä punnittiin työntekijän moraalia ja tämän tahtoa hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin. Näin oli yksinkertaisesti pakko toimia, tai muuten olisivat työt jääneet hoitamatta. Siitä taas olisi syntynyt lisää ongelmia vuorossa olevalle vartijalle.

Stressaava ympäristö ja sen synnyttämä sairaalloinen noidankehä aiheuttivat valtavan taistelun oman mielenterveyden säilyttämisen puolesta. Hermot olivat usein riekaleina ja suuttumus saattoi syntyä hyvinkin tyhjänpäiväisistä asioista. Joskus tuntui, kuin ennen iloisessa ja ystävällisessä ihmisessä olisi alkanut elää jokin hirvittävä kusipää, ennestään täysin tuntematon ja pelottava persoona.

Eräänä päivänä se viimeinkin sitten tapahtui. Ei suinkaan herra Hyden näyttäytyminen tai edes hermoromahdus, vaan suoritin kiinnioton verekseltään havaitussa näpistystilanteessa.

Oli elokuinen lauantai-iltapäivä. Olin tapani mukaan keräämässä ostoskoreja kassalinjan tuntumassa, kun työpuhelimeni soi. Kaupassa oli poikkeuksellisesti tuolloin työtehtäväänsä suorittamassa myös myymäläetsivä. Hän oli havainnut erään asiakkaan toiminnassa olevan jotain epäilyttävää. Seisoin muutamien metrien päässä etsivästä ja kiinnitin huomioni tämän osoittamaan henkilöön.

Iäkkäämpi naisihminen oli kassalla pakkaamassa ostoksiaan muovikassiin ja laski sen ostoskärryynsä. Myymäläetsivä oli havainnut naisen jättäneen kärrynsä pohjalle sinihomejuuston. Muut ostokset oli maksettu, mutta kyseistä juustoa ei. Etsivä epäili, että nainen aikoo jättää tuotteen maksamatta. Näin myös tapahtui.

Seurasin naista, kun tämä alkoi työntämään kärryjään pois kassalinjastosta. Hän nosti juuston käteensä ja laski sen kassiin maksamiensa ostosten joukkoon. Nainen ei millään tavoin antanut ymmärtää, että hänellä olisi ollut aikomustakaan palata maksamaan tuotetta, vaikka selvästi tiedosti sen jääneen maksamatta. Taakseen katsomatta, hän jatkoi matkaansa kohti uloskäyntiä.

Koska nainen oli ylittänyt kassalinjan tuotesuojaportin maksamattoman tuotteen kanssa ja oli pyrkimässä ulos liikkeestä, tulkitsin kiinnioton perusteiden täyttyneen. Myös etsivä, johon edelleen olin puhelinyhteydessä, oli sitä mieltä, että näpistys oli tapahtunut ja kehotti minua toimimaan.

Oli toki täysin mahdollista, että nainen oli unohtanut tuotteen kärryn pohjalle vahingossa, mutta hän ei selvästikään aikonut korjata virhettään, vaikka hänellä olisi ollut siihen vielä mahdollisuus.

Kävelin reippaasti naisen luo ja tervehdin häntä. Selitin tilanteen ja pyysin häntä tulemaan mukaani sivummalle, selvittämään asiaa pois muiden asiakkaiden katseiden alta. Kun kerroin sinihomejuuston jääneen maksamatta, nainen myönsi tämän ja ojensi tuotteen minulle kassistaan.

Nainen lähti vapaaehtoisesti mukaani kohti kiinniottotilaa. Hän käveli koko matkan kärryineen vasemmalla puolellani. Missään vaiheessa en naiseen koskenut. Toimin rauhallisesti ja kohteliaasti. Myymäläetsivä näki tilanteen koko ajan ja puhelinyhteys häneen oli edelleen auki.

Oliko nainen toiminut vilpittömästi ja jättänyt juuston kärryynsä vahingossa? Sitä en tiennyt, eikä sillä tilanteessa oikeastaan ollut merkitystä. Tiesin vain, että lain mukaan minun täytyi kiinnioton tehdessäni laatia tapahtuneesta kirjallinen anastusilmoitus ja kutsua poliisi paikalle selvittämään asiaa.

Kiinniottotilassa oli lattiatasossa olevaa kovaa kiinteää istuinta lukuun ottamatta vain yksi vartijalle tarkoitettu pehmeä konttorituoli. Koska nainen oli iäkkään puoleinen, annoin oman istuimeni hänelle. Pyysin etsivää tuomaan tilaan toisen tuolin ja itse seisoin tämän ajan. Etsivä myös soitti puolestani poliisin paikalle.

Aloitin anastusilmoituksen täyttämisen välittömästi kiinniottotilaan saapumisemme jälkeen. Nainen nousi hermostuneena useita kertoja ylös ja tuli vierelleni pöydän ääreen, mutta palasi kehotuksestani aina takaisin istumaan. Missään vaiheessa en käynyt naiseen käsiksi ja yritin asiallisesti selittää mitä tilanteessa seuraavaksi tapahtuisi.

Nainen oli huolissaan siitä, että ostoksilla mukana ollut aikuinen poikansa ei tiennyt missä hän olisi. Poika oli jäänyt kiinnioton aikana maksamaan omia ostoksiaan toiselle kassalle, eikä välttämättä ollut nähnyt mitä oli tapahtunut. Annoin naisen soittaa puhelimellaan pojalleen ja kertoa tilanteesta.

Ehdotin naiselle myös, että voin antaa hänen maksamansa ostokset pojalleen, varmistaakseni, että ne eivät pilaannu. Poliisin paikalle saapuminen saattaisi kestää. Ehdotin, että poika voisi viedä maksetut ostokset mukanaan. Nainen suostui tähän. Juustoa hän ei omien sanojensa mukaan ollut enää halukas maksamaan.

Annoin ostoskassin kiinniottotilan ulkopuolella odottavalle etsivälle. Poika saapui kiinniottotilan ovelle ja etsivä antoi ostokset hänelle. Poika yritti väkisin pyrkiä sisälle kiinniottotilaan. Seisoin oven edessä estäen tämän pyrkimykset. Selitin, että en voi päästää häntä sisään. Poika hyväksyi tilanteen, mutta poistuessaan solvasi minua äänekkäästi.

Poliisi saapui noin kaksikymmentä minuuttia kiinnioton suorittamisesta ja veivät naisen mukanaan. Olin naiselle tätä ennen selittänyt, että hän voisi poliisin saapuessa selvittää heidän kanssaan onko tapahtunut inhimillinen erehdys. Tilanne oli nyt poliisin vastuulla. Anastetun juuston palautin takaisin kylmäosastolle ja tilanne oli omalta osaltani toistaiseksi ohi.

Tietenkään en nauttinut tapahtuneesta yhtään. Tein vain työtäni. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että koko prosessi oli tapahtunut tarkasti sääntöjä noudattaen, eikä se kestänyt kauaa. Toisinaan kiinniottotilanteet saattavat viedä useita tunteja, sillä poliisin tulo paikalle kestää usein kauan, eikä kiinniotettua saa lain mukaan vapauttaa ilman viranomaisen erillistä lupaa.

Sainko toteutuneesta kiinniotosta kuitenkaan kiitosta kaupan esimiehiltä? Seuraavana maanantaina tulin taas suorittamaan työvuoroani. Tunnelmani oli hyvä ja hoidin tehtäviäni sovitusti. Työpuhelimeni soi ja yksi kaupan esimiehistä kyseli lauantain tapahtumista. Kerroin hänelle lyhennetysti toimenpiteistäni ja kysyin miksi tämä asiaa tiedusteli. Esimies kertoi, että minusta oli tehty valitus. Olin yllättynyt ja lähdin selvittämään asiaa tämän huoneeseen.

Kävi ilmi, että kiinniotetun naisen poika oli laatinut minusta haukkumakirjeen. Olin lukemani valituksen perusteella toiminut tilanteessa ”tökerösti”, ”epäasiallisesti” ja jopa ”kovakouraisesti”.

Poika väitti, että olin ”napannut äitiään kädestä” ja ”retuuttanut hänet voimallisesti takahuoneeseen”. Väittämän mukaan olin vain ”yksipuolisesti päättänyt”, että kyseessä on ”myymälävarkauden yritys” ja että olisin sanonut ennen kiinniottotilaan viemistä: ”sä otit ton juuston”, vaikka äitinsä ”olisi halunnut maksaa juuston”. Näistä väittämistä ei yksikään pitänyt paikkaansa.

Pojan mielestä poliisin paikalle kutsuminen oli äitinsä ”julkista nöyryyttämistä”. Myös kaupan esimies oli tätä mieltä. Yritin turhaan selittää esimiehelle, että laki vaati minua toimimaan kyseisellä tavalla.

Pojan väittämän mukaan äitinsä joutui odottamaan ”myymälävartijan kopissa pitkään poliisien tuloa”. En kuulemma ”vastannut mihinkään kysymyksiin” pojalle ja hän ”joutui viemään ostetut tarvikkeet” äitinsä autolla äitinsä kotiin, ”jotta ne eivät pilaantuisi”. Poliisi oli pojan kertoman perusteella jättänyt naista rankaisematta.

Poika käänsi kutakuinkin kaiken toimintani minua vastaan. Jopa edellä mainitut pyrkimykseni toimia tilanteessa inhimillisesti. Poika vaati kaupalta ja vartioimisliikkeeltä kirjallisen vastineen tapahtuneelle ja selvityksen siitä, oliko tällainen toiminta normaalia. Hän halusi myös tietää vartijan oikeuksista vastaavissa tilanteissa.

Ymmärsin kyllä tilanteen kiusallisuuden pojan ja äitinsä näkökulmasta, mutta tällainen asioiden vääristely ja suoranainen valehtelu toiminnastani oli mielestäni hävytöntä. Tilanteen kruunasi, että kaupan esimies jopa uskoi kaiken pojan kirjoittaman ja syytti minua asioista, mihin en ollut syyllistynyt.

Yritin turhaan oikaista tapahtumaa ja kertoa mitä oikeasti oli tapahtunut. Laadin esimiehelle kirjallisen raportin tapahtumista ja pyysin myös tilanteessa silminnäkijänä toimineelta myymäläetsivältä oman raporttinsa aiheesta. Hän puolsi omaa kertomustani ja vahvisti pojan väitteiden olleen tuulesta temmattuja.

Edes nämä kaksi raporttia eivät saaneet kaupan esimiestä uskomaan minua. Minut haukuttiin toistamiseen ja minulle kerrottiin, että he nyt mahdollisesti menettävät vuokseni useita asiakkaita.

Vartioimisliikkeen päällikkö kävi myöhemmin kaupan esimiesten kanssa keskustelun tapahtuneesta. Lopputuloksesta en tiedä, mutta asian käsittely päättyi siihen. Loppujen lopuksi kiinniottamani nainen palkittiin kaupan toimesta viidenkymmenen euron lahjakortilla.

Tämän jälkeen työmotivaationi oli täysin nolla. Olin omilta esimiehiltäni pyytänyt useita kertoja vaihtoa toiselle kohteelle jo kuukausien ajan. He vain lupailivat ja lupailivat yrittää, mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Todellisuudessa he eivät voineet ottaa minua kohteelta pois. Heillä ei ollut ketään laittaa tilalleni. Valtaosa vartijoista inhosivat kyseistä kohdetta, koska he tiesivät millainen ympäristö se oli työskennellä.

Kävin työterveyspsykologin juttusilla keskustelemassa ongelmistani. Sain muutaman päivän sairaslomaa, mutta eipä niistä kauheasti apua ollut. Pian ahdistukseni oli noussut niin suureksi, että en keksinyt enää muuta vaihtoehtoa, kuin sanoa työsuhteeni irti. Edessä oli työvoimatoimiston langettama karenssi.

Tarinani saattaa järkyttää eläinihmisiä. Olin tänään tapani mukaan koirani kanssa kävelyllä. Olimme jo lähellä kotia, kun jäin odottelemaan koiraani sen tehdessä tarpeitaan tien sivuun. Kaivoin taskustani koirankakkapussia, kun kuulin kadun toiselta puolen surkeaa ääntä.

Käännyin katsomaan ja näin täysikasvuisen harakan nokkivan toista eläintä maassa. Tästä toisesta eläimestä myös hätähuuto kuului. Juoksimme koirani kanssa autotien yli harakkaa kohti, hätyyttääkseni sen tiehensä. Harakka pelästyikin ja lensi pois.

En voi kiistää, ettenkö olisi toivonut, että en olisi koko tilannetta edes nähnyt.

Edessäni näin valitettavan näyn. Pienenpienen, harakkaakin pienemmän rusakon poikasen, joka pyrki takaisin jaloilleen. Sen pää oli veressä. Olin juuri hetkeä aikaisemmin nähnyt harakan nokkivan eläimen pään aluetta.

Paha mieli valtasi minut. Ensimmäinen ajatukseni oli, mitä minä nyt teen. En voi kiistää, ettenkö olisi toivonut, että en olisi koko tilannetta edes nähnyt. Silloin minun ei tarvitsisi ajatusteni kanssa nyt tilanteessa painiskella.

Päätin palata tien toiselle puolelle keräämään koirani jätökset ja tulla sitten takaisin rusakonpoikasen luokse miettimään, mitä seuraavaksi teen. Juuri kun olin saanut koirani tarpeet pussitettua, kuulin avunhuudon uudelleen. Tällä kertaa huutaja oli toinen.

Toinen harakka kantoi suussaan toista rusakonpoikasta. Se oli napannut sen läheisestä pusikosta, mistä todennäköisesti myös ensimmäinen uhri oli ulos revitty. Ensimmäinen harakka oli palaamassa oman uhrinsa luokse, joka oli ylittämässä autotietä omalle puolelleni.

Taas juoksin harakoita kohti. Ne perääntyivät, mutta nyt myös toinen rusakonpoikanen oli saanut päänsä alueelle vakavia vaurioita ja kyyhötti maassa avuttomana.

Siinä sitten seisoin. Toisessa kädessäni talutushihnan päässä oleva 36 kiloinen koirani, toisessa tämän jätöksiä täynnä oleva koirankakkapussi ja edessäni tilanne täynnä kysymyksiä. Ensimmäinen rusakonpoikanen oli päässyt autotien toiselle puolen, mutta ei päässyt katukivetyksen yli. Toinen poikanen vapisi paikallaan.

Tiputin koirankakkapussin taloyhtiön vieressä olleeseen roskikseen. Auto lähestyi. Näin miespuolisen kuljettajan hiljentävän ja katsovan tien ylittänyttä rusakonpoikasta hämillään. Rusakko onnistui ylittämään rotvallin ja hävisi pusikkoon kävelytien toiselle puolen.

Tiesin, että mikäli jättäisin maassa kyyhöttävän rusakonpoikasen paikalleen, harakat palaisivat sen luokse ja tappaisivat sen. Olin myös tietoinen, että en saisi koskea poikaseen paljain käsin. Tällöin jättäisin siihen hajuni, mikä voisi johtaa siihen, että emo hylkäisi sen.

Arvelin myös, että mikäli siirtäisin poikasen takaisin puskassa sijaitsevaan pesäänsä, mistä se oli hetkeä aikaisemmin riistetty, sama toistuisi uudelleen.

Kaivoin taskustani toisen koirankakkapussin ja pujotin sen vapaaseen käteeni hanskaksi. Nostin poikasen varovasti ylös ja kannoin sen autotien toiselle puolen, mihin myös ensimmäinen rusakonpoikanen oli aikaisemmin liikkunut.

Varovasti sujautin poikasen kävelytien sivussa olevan metallisen ristikkoaidan reiästä pusikkoon turvaan. Oletettavasti myös ensimmäinen rusakonpoikanen oli tämän aidan läpi mennyt ja kyyhötti nyt jossain pusikon keskellä.

Poikanen oli onneton näky. Sen pään toinen puoli oli silmän kohdalta veressä ja näytti olevan pahasti rikki. Se käveli hieman ja asettui sitten makuulle kyyhöttämään lähelle paikkaa, mihin sen olin laskenut.

Yritin katsella, missä ensimmäinen rusakonpoikanen oli, mutta en nähnyt sitä. Myöskään harakoita ei näkynyt. Palasin pesäpuskan luo ja katselin, onko poikasia vielä lisää. En nähnyt. Jälleen olin tilanteessa, kun mietin mitä nyt teen.

Jätänkö rusakon vahingoittuneena paikkaan, mikä oli noin parinkymmenen metrin päässä sen pesästä ja mistä emo ei sitä välttämättä löytäisi? Vienkö sen takaisin pesäänsä, mistä emo sen voisi löytää, mutta myös harakat? Oliko emo ylipäänsä enää itsekään elossa?

Selasin puhelintani tietoa etsien. Päätin kuljettaa poikasen eläinlääkäriin. Asuin ihan tapahtumapaikan lähellä. Vein koirani kotiin ja annoin sille ruoan. Otin mukaani laatikon ja palasin rusakonpoikasen luokse. Se kyyhötti edelleen paikallaan.

Kävelin ristikkoaidan toisella puolella olevalle kentälle ja ryömin puskan läpi poikasen luo. Jälleen nostin sen koirankakkapussilla suojatulla kädelläni ylös ja laskin varovasti mukaan ottamani laatikon pohjalle.

Jätin laatikon ja sen pohjalla olevan rusakonpoikasen hetkesi paikalleen ja lähdin etsimään ensimmäistä rusakonpoikasta. Vaikka kävin pusikkoa huolellisesti lähialueelta läpi, en onnistunut sitä löytämään. Olin pahoillani, mutta jouduin hyväksymään tilanteen.

Palasin toisen rusakonpoikasen luokse ja nostin laatikon ylös. Kannoin sen autolleni ja lähdin ajamaan kohti läheistä eläinlääkäriasemaa. Tiesin sen olevan auki lauantaisin, mutta entä jos tämä kaikki olisikin tapahtunut seuraavana päivänä sunnuntaina?

Saavuin eläinlääkäriin ja kävelin vastaanoton luokse. Tervehdin vastaanotossa päivystävää eläinhoitajaa ja nostin laatikon tämän eteen. Kerroin alustavasti näkemääni ja kokemaani, sekä kysyin voiko poikasen hyväksi tehdä jotain.

Hoitaja katsoi minua pahoillaan olevan näköisenä ja vastasi kieltävästi. Hän teki poikasta katsoessaan sen tilasta arvion. Poikasen pää oli pahasti vahingoittunut ja se kitui. Hän selitti ystävällisesti tilanteen ja kertoi, että on parempi kun eläin lopetetaan.

Ymmärsin kyllä tilanteen, mutta pahalta se silti tuntui. Halutessani auttaa, vein eläimen vain kohti kuolemaansa. Toisaalta, se sitä todennäköisesti olisi odottanut, mikäli olisin sen pusikkoon jättänyt ja aivan varmasti mikäli en olisi sitä harakan kynsistä pois auttanut.

Hoitaja lupautui ottamaan eläimen vastaan ja kertoi heidän päästävänsä sen tuskistaan. Tämän jälkeen rusakonpoikanen lähetettäisiin tuhkattavaksi. Hän oli selvästi pahoillaan. Hoitaja kertoi luonnon olevan välillä julma, mutta kiitteli minua kuitenkin toiminnastani.

Eläinlääkärille toimittamani rusakonpoikasen kohtalo oli nyt selvä. Tämä sama kohtalo olisi todennäköisesti odottanut myös ensimmäistä poikasta, jos sen olisin löytänyt. Onko sen tilanne nyt kuitenkaan yhtään sen parempi, vai peräti pahempi?

Kyyhöttääkö se nyt jossain yksin ja peloissaan kuollen pois hitaasti kituen? Olisiko minun vain pitänyt antaa luonnon hoitaa tehtävänsä ja olla puuttumatta harakoiden toimintaan? Ruokaahan nekin vain todellisuudessa etsivät.

Lähdin takaisin kohti kotia. Autosta näin harakan pyörivän poikasten pesäpuskan vieressä. Kotiin palatessani, heti ovella minua odotti iloinen koirani häntäänsä heiluttaen.

Tämän kirjoituksen päätin kirjoittaa purkaakseni ajatuksiani. Ehkä se aikanaan auttaa selvittämään nyt mielessäni läpi käymiäni kysymyksiä, tai mahdollisesti helpottaa muita omien kysymystensä äärellä. Kiitos kun luit sen.