Vuosilomarahat eivät tulleet ajallaan. Lisät puuttuivat tai niitä ei oltu maksettu kokonaan. Työnantaja ei ollut huomioinut arkipyhiä tai ylityöt olivat jääneet merkitsemättä. Nämä ja monet muut palkanmaksuun liittyvät puutteet ovat työntekijöille tavallista monella alalla. Varsinkin jos sattuu tekemään jo valmiiksi raskasta vuorotyötä, missä yötyö ja viikonlopun kiinniolot ovat säännöllisiä ja arkipäivää.

Palkkojen maksamatta jättäminen, paitsi että se aiheuttaa monesti taloudellisen ongelman pienituloiselle, aiheuttaa se työntekijälle myös ylimääräistä vaivaa, kun tilinauhaa ja työvuorolistaa joutuu käymään huolellisesti läpi vertailemalla niitä keskenään. Myös havaittujen puutteiden raportointi työnantajalle on usein työlästä. Tämä työ tapahtuu yleensä työntekijän vapaa-ajalla.

Työnantajan palkan tahallista maksamatta jättämistä voisi helposti rinnastaa varkauteen. Maksamaton palkan osuus on varastettu työntekijältä.

Työntekijä sitoutuu tekemään työnantajalle työsopimuksen määrittelemää työtä vastiketta vastaan ja työnantajan velvollisuus on maksaa tämä yleensä rahallisessa muodossa suoritettu korvaus ajallaan ja kokonaan. On täysin kohtuutonta, että työnantajan puolelta tapahtuvien toistuvien laiminlyöntien johdosta työntekijä joutuu uhraamaan vapaa-aikaansa ollakseen täysin varma siitä, että asianmukainen korvaus on hänelle työstään maksettu.

Tilinauhan tarkistaminen on usein rasittavaa puuhaa, mikäli työntekijä ei tunne riittävästi erilaisia säädöksiä, mistä kiinteän palkan lisäksi maksettavat, erityisesti vuorotyöskentelyyn liittyvät lisäkorvaukset muodostuvat. Työnantaja käyttää tätä tietämättömyyttä toisinaan surutta hyväkseen. Siitä on itselläni ihan tarpeeksi omakohtaisia kokemuksia voidakseni tällaisen karkean yleistyksen heittää.

Onneksi on olemassa myös rehellisiä työnantajia. Epärehellinen työnantaja saattaa kuitenkin helposti pilata myös rehellisen uskottavuuden ja aiheuttaa työpaikalla turhaa luottamuspulaa. Tilinauhan tarkistaminen on järkevää jokaiselle, mutta sen ei tulisi tapahtua siksi, että luottamus työnantajaan on pohjamudissa ja palkkapuutteet usein jopa todennäköisempiä kuin tilanteet, missä palkka on maksettu ajallaan ja oikein.

Työnantajan palkan tahallista maksamatta jättämistä voisi helposti rinnastaa varkauteen. Maksamaton palkan osuus on varastettu työntekijältä. Saako työnantaja tällaisesta toiminnastaan silti rangaistusta?

Ellei palkkakiista päädy käräjille asti, ainoa rangaistus minkä työnantaja palkanmaksun viivästymisestä joutuu kärsimään on, että tämä joutuu puuttuvan osan palkasta maksamaan työntekijälle myöhemmin. Käräjille päätyessään, palkkakiistan ratkaisu kestää usein kuukausia, toisinaan jopa vuosia.

Työnantaja saattaa jopa hyötyä vilpillisestä toiminnastaan, kun esimerkiksi pörssiyhtiön tuloksen vuosineljännestä säännöllisesti tarkastellaan. Työntekijälle tällainen toiminta on sen sijaan saattanut aiheuttaa vakavat taloudelliset ongelmat. Osa-aikatyötä tekevälle tai satunnaisesti keikkatyötä tekevälle työttömälle ajallaan maksamattomat palkat tai puuttuvat tilinauhat aiheuttavat ongelmia työttömyyskassan tai Kansaneläkelaitoksen kanssa.

Ihminen on erehtyväinen ja virheitä palkanmaksun yhteydessä voi syntyä myös ihan inhimillisistä syistä johtuen. Tällöin yrityksessä tulisi vähintään miettiä, ovatko tarvittavat henkilöstöresurssit kunnossa tai palkanlaskentaohjelmat ajan tasalla. Mikäli virheet ovat säännöllisiä ja toistuvia, on yrityksessä yleensä jotain vialla.

Hyvät suhteet ja luottamukseen perustuva toiminta työpaikalla mahdollistavat usein tällaisten ei tahallisten virheiden korjaamisen työnantajan ja työntekijän välillä myös ilman riitoja. Se on ehdottomasti hyvä pohja.

Lähtökohtaisesti palkanmaksun viivästymisestä ja palkkapuutteista tulisi laissa säätää työnantajalle sanktio, jotta vilpillinen toiminta saataisiin kuriin. Se voisi olla vaikka työntekijälle maksettava prosentuaalinen korotus maksamatta jääneeseen palkkaan suhteutettuna.

Peruskoulussa koululaisten arvioinnissa käytettävät numeroarvosanat ovat omiaan lisäämään lasten henkistä painetta. Numerot saattavat vielä kehittyvässä tilassa olevat lapset eriarvoiseen asemaan, mikä helposti johtaa henkiseen vahingoittumiseen. Ne yksinkertaisesti jakavat lapset toistensa silmissä hyviin ja huonoihin, opettajan lellikkeihin ja -inhokkeihin. Tällaiset kahtiajaot eivät ole tervettä lapsen henkiselle kehitykselle.

Moni lapsi huonon numeron saadessaan saattaa tuntea itsensä epäonnistuneeksi ja kokea turhaa ahdistuneisuutta. Kovista yrityksistään huolimatta toistuvasti saadut heikot tai tyydyttävät arvosanat johtavat helposti myös luovuttamisen tunteeseen. Kukapa myöskään ei aikoinaan olisi pelännyt vanhempiensa suhtautumista huonoon- tai mielestään huonoon numeroon. Myös hyviä numeroita saavat lapset saattavat painiskella epäonnistumisen tunteen kanssa, kun odotetun kympin sijasta numero osoittaakin vain yhdeksikköä. Tosiasiassa tällaiseen ei vastaavassa tilanteessa olisi edes mitään tarvetta.

Kilpailu paremmuudesta ei kuitenkaan kuulu lapsuuteen, eikä tällaiseen edistävän numeroarvioinnin paikka ole peruskoulussa.

Numeroarvioinnit eivät ole tyhjentäviä arvosanoja lapsen oppimisen tasosta, vaan opettajille ainoastaan helpohko ja kylmä tapa määritellä lapsi tiettyyn lohkoon. Ne saattavat myös estää omalla tavallaan erittäin älykkään ja lahjakkaan-, mutta koulussa numeroihin perustuen huonosti menestyvän lapsen jatko-opintoihin pääsemisen.

Ei fyysisissä jatkohakemustilanteissa vain numerolla ja niistä muodostuvalla keskiarvolla on merkitystä. Kun varsinaisia fyysisiä pääsykokeita ei välttämättä edes järjestetä ja jatko-opintopaikkaan oikeuttavat pisteet määräytyvät pelkästään keskiarvon mukaan, ei lapsi pääse osoittamaan erityisosaamistaan henkilökohtaisesti. Tällöin lapset kylmästi jälleen kerran jaotellaan paremmuusjärjestykseen pelkän numeron perusteella ja valitettavasti moni potentiaalinen tulevaisuuden lupaus tippuu kelkasta hyytävään hankeen.

Toki numeroarvostelussa on myös hyvätkin puolensa. Kukapa ei kokisi henkistä mielihyvää kiitettävän numeron saadessaan ja saisi siitä motivaatiota vielä paremman saavuttamiseen. Kilpailu paremmuudesta ei kuitenkaan kuulu lapsuuteen, eikä tällaiseen edistävän numeroarvioinnin paikka ole peruskoulussa.

Peruskouluikäinen lapsi etsii vielä itseään, eikä todennäköisesti ole löytänyt piileviä vahvuuksiaan. Näiden vahvuuksien löytämisessä olisi opettajista erittäin suuri apu, mikäli sitä vain osattaisiin toteuttaa oikein. Opettajien tulisi arvioinnissaan mielestäni keskittyä enemmän lapsiin yksilöinä ja numeroiden sijasta sanallisesti yksilöidä lasten vahvuudet, sekä pyrkiä löytämään keinot näiden heikkouksien karsimiseen.

Itse tulevaisuudessa mielelläni näkisin peruskoulun kehittyvän siihen suuntaan, että jokaisen vuosiluokan oppiaineet arvioitaisiin järjestelmällä hyväksytty tai hylätty. Arvioinneissaan opettajat ainekohtaisesti lisäksi kirjaisivat todistuksiin muutamalla lauseella ne asiat, missä lapsi on hyvä jo valmiiksi ja vahvoilla, sekä asiat missä lapsella olisi vielä kehittämisen varaa.

Siitä olisi iso apu lapselle itsensä löytämiseen. Lapsi ei ole pelkkä numero, eikä pelkän numeron antamisella välttämättä auteta lasta tarpeeksi tässä usein vuosikymmeniäkin kestävässä projektissa. Sanallinen arviointi helpottaisi kouluhenkilökunnan ja vanhempien keinoja löytää ratkaisut siihen, miten lasten kehitykseen kyettäisiin tulevaisuudessa vaikuttamaan positiivisesti – myös jatko-opintopaikassa, missä lapsi ei entuudestaan ole opettajille tuttu.

Se olisi huomattavasti inhimillisempi ja henkilökohtaisemman yksilöity tapa tarkastella lasten kehitystä, kuin pelkän numeron antaminen. Lisäksi se parantaisi myös sellaisten erityistarpeisten lasten mahdollisuuksia, joille nykyinen numeroihin perustuva koulujärjestelmä ei lupaa erityisen valoisaa tulevaisuutta jatko-opintoihin tai -työmarkkinoilla.

Ajelimme eilen avopuolisoni kanssa Huittisten kautta kohti Tamperetta. Ilta oli vielä nuori, mutta alkava auringonlasku alkoi värittämään taivaanrantaa. Hiljaa hämärtyvä maantie sai itseni valpastumaan ja hiljentämään nopeutta.

Eipä aikaakaan Sastamalan rajan ylitettyämme, kun 60 kilometrin tuntinopeusrajoituksella oikealta puolen ojaa tielle kömpi komea näky. Peura oli päättänyt ylittää tien. Vaaraa meille matkalaisille ei tästä holtittomasta jalankulusta varsinaisesti aiheutunut, sillä näkyvyys oli hyvä ja tilannenopeus kohdallaan. Juuri sillä hetkellä takanamme ei ollut muita autoilijoita, eikä edestäkään päin liikennettä tulvinut. Hidastin ajoani lähes pysähdyksiin ja katselin kuinka peura hävisi tien toiselle puolen metsikköön.

Liikenteessä käytettävällä yleisellä varoitusvalolla saatettaisiin välttyä monelta korjaamoreissulta ja parhaimmassa tapauksessa se saattaisi säästää jopa henkiä.

Matkamme jatkui kohti kotia ja aina aika-ajoin muita peuran lajikumppaneita näkyi enemmän tai vähemmän lähellä tietä. Tie oli pääosin kahdeksankympin nopeusrajoituksen puitteissa, mutta aina välillä kohosi sataseen asti. Itse pyrin pitämään nopeuttani melko alhaisena havaitsemastani turvallisuusriskistä johtuen. Tämä johti siihen, että melko monta juhakankkusta huristeli vasemmalta puolelta ohitseni. Siinä kohtaa alkoi myös vastaantuleva liikenne vilkastumaan.

Mietiskelin ääneen avopuolisolleni, että mitenkähän fiksuiten pystyisin varoittamaan muita kanssakulkijoitani havaitsemastani tiellä vaanivasta vaarasta. En oikein pitänyt pitkien väläyttelyä välttämättä hyvänä ajatuksena, koska se saatettaisiin tulkita vastaantulevissa täysin väärin. Ajattelin heidän mahdollisesti kuvittelevan, että heidän omassa ajoneuvossaan tai tyylissään ajaa olisi mielestäni jotain huomautettavaa. Antamani signaali saattaisi saada vastaantulevan keskittymään ihan väärään asiaan ja aiheuttaa tämän huomion herpaantumisen.

Avopuolisoni kuitenkin kertoi rekkaa ajavan isänsä välillä varoittaneen vastaantulevaa liikennettä pitkillä muun muassa poroista pohjoisessa ajaessaan. Keskustelu jäi lyhyeen, kun vastaantulevan autoletkan keskeltä välähtivät pitkät ajovalot. Lähes välittömästi ohi ajaessaan kohotin kättäni autoilijalle kiitokseksi ja kiinnitin katseeni tien oikeaan laitaan. Olin ymmärtänyt varoituksen ja siinä samassa näin peuran seisovan ihan tien vieressä. Vauhtia itselläni oli noin kahdeksankymppiä. Sillä hetkellä takanani ei onneksi ollut puskurissa roikkujia. Hiljensin jälleen reippaasti nopeutta.

Hidastamani nopeus sai eläimen epäröimään tien ylitystään. Edestäni lähestyi yksittäinen henkilöautoilija melko kovaa vauhtia. Väläytin tälle pitkiä kolmasti, mikä sai nuoren autoilijan katseen kääntymään kohti vaaraa ja myös hiljentämään nopeuttaan. Pääsimme molemmat ohittamaan eläimen turvallisesti ja sivusilmällä huomasin peuran luikkivan takaisin metsikköön, mistä oli tien reunaan tullutkin. Itse selvisimme turvallisesti kotiin saakka, mutta erittäin lyhyen matkan aikana arvioin laskeneeni reilusti toistakymmentä peuraa.

Olen aikaisemminkin pohtinut asiaa, mikä olisi fiksuin ratkaisu varoittaa muita ajoneuvoilla liikkuvia erilaisista havaitsemistani vaaroista tiellä. Pitkien välkyttely selvästi toimi tällä kertaa, mutta olisiko autoihin mahdollista saada myös joku keskitetympi ja helpommin ymmärrettävissä oleva varoituskeino vaarojen varalle?

Erilaiset hirvieläimet ja muut metsien asukit ovat todellinen uhka autoilijoille Suomen maanteillä ja läheltäpiti tilanteita on ollut ennenkin. Pitkien välkyttely saattaa kuitenkin ohjata huomion täysin vääriin asioihin. Sama ongelma on hätävilkkujen käytössä ja ainakin toistaiseksi niiden käyttö vastaavassa tilanteessa on Suomen lainsäädännön osalta jopa kiellettyä.

Mielessäni on käynyt ajatus ajoneuvoihin erillisesti asennettavasta ja havaittavissa olevasta varoitusvalosta, jota vaaran uhatessa voisi liikenteessä väläyttää ja näin saada toisenkin autoilijan varautumaan. Jotta varoitusvalo ei sekoittuisi hälytysajoneuvojen käyttämiin valoihin, tulisi sen väriltään erottua niistä selvästi. Olisiko se väriltään sitten kirkkaan keltainen, vihreä tai vaikkapa oranssi? Sellainen voitaisiin asentaa vaikka auton keulaan ja taakse ajovalojen väliin, jolloin se ei olisi sekoitettavissa muihin merkkivaloihin. Varoitusvaloa voitaisiin hallita normaalisti kojelaudan kautta erillisestä ohjaimesta tai painikkeesta.

Liikenteessä käytettävällä yleisellä varoitusvalolla saatettaisiin välttyä monelta korjaamoreissulta ja parhaimmassa tapauksessa se saattaisi säästää jopa henkiä. Mikäli sen hyöty todettaisiin kannattavaksi, se voisi tulevaisuudessa tulla uusissa moottoriajoneuvoissa mukana vakiovarusteena.

Vähintä mitä tämän autoilevaan ihmiseen kodistuvan uhan pienentämiseksi voitaisiin tehdä, olisi muuttaa Suomen lainsäädäntöä siten, että myös hätävilkkujen käyttö vastaavissa tilanteissa saatettaisiin mahdolliseksi.

Taistelu kansainvälisen ympäristöjärjestö Greenpeacen ja öljy-yhtiöiden erimielisyyksistä luonnonvarojen käytön suhteen jatkuu kiivaana. 27.05.2014 Greenpeacen aktivistit nousivat Transocean Spitsbergen -öljynporauslautalle Barentsinmerellä osoittaakseen mieltään norjalaisen öljy- ja kaasuyhtiön Statoilin arktista öljynporausta vastaan luonnonsuojelukohde Karhusaaren läheisyydessä.

Norjan hallitus ei salli poraushankkeita jäätyvän meren rajan lähellä öljyntorjunnan vaikeuden takia. Jään reunavyöhyke sijaitsee noin 25 kilometrin päässä Statoilin suunnitellulta porausalueelta. Öljyonnettomuuden mahdollisesti sattuessa, öljy kulkeutuisi Karhusaarelle noin viikossa, mikä olisi katastrofi saaren sekä miljoonille merilinnuille, että sitä asuttaville uhanalaisille jääkarhuille. Mahdollinen öljyvuoto olisi käytännössä mahdotonta puhdistaa. Karhusaaren luonnonsuojelualue sijaitsee 175 kilometrin päässä suunnitellusta porausalueesta.

Arktinen öljynporaus on suuri uhka ympäristöllemme ja monille uhanalaisille eläimille alueella.

Greenpeacen mukaan Statoilin öljynporaushanke rikkoo selvästi Norjan sitoumusta vastaan. Norjan ympäristöministeriä on pyydetty hylkäämään Statoilin hakemus. Sen sijaan 30.05.2014 Norjan hallitus hylkäsi Greenpeacen valituksen, jonka oli sen jättämishetkellä allekirjoittanut yli 125 000 ihmistä. Norjan ympäristöministeriön mukaan porausalue ei ole erityisen arvokas. Poraukset eivät ministeriön mukaan myöskään riko voimassa olevia määräyksiä. Greenpeace on tästä eri mieltä. Vaatimus Norjan hallitukselle öljynporauksen estämiseksi on hylkäyksestään huolimatta poikinut jo reilusti toistasataatuhatta allekirjoitusta.

Mielenosoitusta ehti jatkua 48 tuntia ennen kuin Norjan viranomaiset kiinniottivat aktivistit ja poistivat heidät porauslautalta. Myöhemmin kaikki aktivistit vapautettiin ilman syytteitä. Aktivistien joukossa oli myös suomalainen Sini Saarela, joka viime vuoden puolella oli yli kaksi kuukautta vangittuna Venäjällä, osoitettuaan syyskuussa mieltään venäläisen maakaasu- ja öljykonserni Gazpromin arktista öljynporausta vastaan.

Statoilin öljynporaushankkeen oli tarkoitus alkaa toukokuun lopulla. Mielenosoituksen aikana porauslautta oli pysähdyksissä, eikä porausta voitu aloittaa. Niin kauan kuin lautta ei ollut kiinnittyneenä porauskohteeseensa, sillä oli kansainvälisillä vesillä kulkiessaan ulkomaalaisen aluksen asema. Norjan rannikkovartiostolla ei ollut toimivaltaa puuttua asiaan. Virka-avunpyyntö Marshallinsaarilta, jonka lipun alla porauslautta kulki, muutti tämän aseman ja aktivistit poistettiin.

Lautan omistaa sveitsiläinen Transocean-yhtiö, jonka omistamalla Deepwater Horizon -porauslautalla tapahtui tuhoisa onnettomuus Meksikonlahdella vuonna 2010. Lautta upposi kaksi päivää onnettomuuden jälkeen ja yksitoista työntekijää sai surmansa. Mereen valui öljyä arvioiden mukaan noin viisi miljoonaa barrelia.

Öljy saastutti Yhdysvaltain rannikkoa satojen kilometrien säteeltä. Se aiheutti suurta vahinkoa niin meren- ja rannikon eliöille, sekä rannikon kalastus- ja matkailuelinkeinolle. Onnettomuuden aiheuttamien eläin- ja ihmiskuolemien lisäksi eläimiä ja vapaaehtoisia öljyntorjujia altistui torjunnassa käytetylle Corexit-nimiselle kemikaalivalmisteelle, mikä aiheutti lisää kuolemantapauksia ja hengitys- ja keskushermosto-ongelmia.

Meksikonlahdella tapahtunut öljyonnettomuus oli erittäin vakava. Arktisen alueen olosuhteet öljynporauksen osalta ovat arvioiden mukaan huomattavasti riskialttiimpia ja vaarallisempia kuin edellisen onnettomuusalueen olosuhteet. Silti onnettomuudelta ei vältytty edes siellä.

Aktivistien kiinnioton ja poistamisen jälkeen Greenpeacen Esperanza-laiva asettui Statoilin suunnitellulle porauspaikalle estääkseen Transocean Spitsbergen kiinnittymisen porauskohteeseensa. Norjan talousvyöhyke ulottuu 200 merimailin päähän maan rannikosta. YK:n meriyleisoikeussopimuksen mukaisesti ulkomaalaisilla laivoilla on talousvyöhykkeellä oikeus vapaaseen navigointiin. Greenpeacen mukaan heille ei oltu esitetty ainuttakaan pätevää syytä, miksi öljy-yhtiöllä olisi suurempi laillinen oikeus olla kyseisessä paikassa kuin heillä.

Esperanzan kieltäytyessä siirtymästä paikaltaan, 31.05.2014 noin 90 tuntia mielenosoituksen alkamisesta Norjan rannikkovartiosto nousi Greenpeacen laivalle kansainvälisen merioikeuden vastaisesti lopettaakseen rauhanomaisen vastarinnan. Rannikkovartiosto hinasi Esperanza-laivan kohti Norjan Tromssaa, mihin myös kiinniotetut aktivistit oli aikaisemmin kuljetettu. Määränpäässään rannikkovartiosto myöhemmin vapautti laivan.

Norjan toiminta Barentsinmerellä on näihin tietoihin perustuen pöyristyttävää. Rannikkovartiostonsa toimintaa perustellaan siten, että Statoilin suunnitellun öljynporauspaikan ympärille oli perustettu turva-alue. Greenpeacen mukaan turva-alue ei kuitenkaan ollut lainmukainen, koska sen perustaminen ei ollut noudattanut vaadittua prosessia. Kansainvälisen lain mukaan turva-alueen perustamisesta on tiedotettava asianmukaisesti. Norjan lainsäädännön mukaan siitä olisi tullut tiedottaa julkisesti 30 päivää ennen sen perustamista. Tapahtuneen oikeutusta ei yhtään paranna tieto siitä, että Norja on öljynporausta arktisella alueella aloittelevan Statoilin suurimpia osakkeenomistajia.

On erittäin huolestuttavaa huomata, että varakkailla öljy-yhtiöillä tuntuu olevan suuremmat oikeudet toimia omien intressiensä mukaisesti, kun samalla riippumattoman ympäristöjärjestön oikeuksia poljetaan surutta. Laki näille molemmille tulisi kuitenkin olla sama. Sitä kuitenkin selvästi tulkitaan vahvemman oikeuden mukaisesti. Arktinen öljynporaus on suuri uhka ympäristöllemme ja monille uhanalaisille eläimille alueella. Ympäristöämme ei tule vaarantaa pörssiyhtiöiden maksimaalisen voitontavoittelun varjolla ja vielä vähemmän sitä tulisi valtioiden toimesta tukea.

AY-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistaminen paitsi pienentäisi entisestään työntekijöiden palkkoja, sen pitkäkantoisempana tavoitteena on heikentää ammattiliittojen järjestäytymisastetta, tekemällä niihin kuulumisesta taloudellisesti kannattamatonta.

Tämä myös tekisi vuosimaksultaan keskimääräisesti edullisempaan, mutta palvelutarjonnaltaan oleellisesti suppeampaan Yleiseen työttömyyskassaan (YTK) liittymisestä työntekijälle houkuttelevampaa.

Työntekijöiden asemaa työmarkkinoilla ollaan rampauttamassa tietoisesti.

Yleinen työttömyyskassa on ammattiliittoihin sitoutumaton työttömyyskassa. Se ei tarjoa työntekijöille turvaa työelämän epäkohtiin tai työnantajan väärinkäytöksiin.

Se ei myöskään neuvottele työntekijöille elintärkeistä työehtosopimuksista tai vaikuta yleisen työelämän lainsäädäntöön.

Edunvalvontaa tai oikeusapupalveluita on YTK:lta ongelmatilanteiden kohdalle sattuessa turha odottaa.

Yleinen työttömyyskassa tarjoaa käytännössä ainoastaan saman ansiosidonnaisen turvan työttömyyden varalle, minkä tarjoavat myös ammattiliitot monen muun turvan lisäksi.

Sen perimmäinen tarkoitus on saada työntekijät liittymään työnantajan leiriin, jolloin työelämää ohjaillaan aina vain enemmän työnantajan ja Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) puolelta tapahtuvaan sanelupolitiikkaan.

Tämä Kokoomuksen ajama aloite verovähennysoikeuden poistamisesta on vain yksi osa laajempaa tavoitetta ajaa ammattiyhdistystoiminta kokonaan alas.

Työntekijöiden asemaa työmarkkinoilla ollaan rampauttamassa tietoisesti.

Nyt vaaditaan paitsi työntekijöiden silmien avautumista tälle vedätykselle, mutta myös ammattiliittojen ja -osastojen vakavampaa suhtautumista tähän negatiiviseen kehitykseen. Yhteistyö on hyvästä, mutta kaikki ei ole sovittavissa tai kaupan.

Olemmeko halukkaat ottamaan tämän kehityksen vastaan? Minä en ole. Ei verovähennysoikeuden poistamiselle. Ei YTK:lle.

Lopuksi havainnollistava vertailu, missä esimerkkinä käytetään Rakennusliitto ry:n ja YTK:n palvelutarjonnan eroja:

Haluan kertoa teille salaisuuden. Se saattaa järkyttää, mutta ottakaa se kuitenkin vastaan avoimesti. Minä en pidä jääkiekon seuraamisesta. Minä suoraan sanottuna inhoan sitä. Se herättää minussa valtavan negatiivisen tunnemyrskyn ja aiheuttaa ikävän päänsäryn.

En kykene ymmärtämään, mikä niinkin yksinkertaisessa ja alkukantaisen brutaalissa lajissa kuin jääkiekko, jaksaa ihmisiä vuodesta toiseen ja jatkuvalla temmolla viihdyttää. Ehkä minun ei tarvitsekaan.

Ei yksinkertaisesti ole loogista tukea toimintaa jota vastustaa ja vielä vähemmän hurskasta on ottaa vastaan siitä itselleen avautuva taloudellinen- tai henkinen hyöty.

Ylipäänsä minkään urheilulajin seuraaminen ei ole koskaan viihdyttänyt minua, päinvastoin. Liikunnan harrastamista tuen kyllä. Ymmärtämättömyyteni urheilun seuraamista kohtaan ei kuitenkaan ollut asia mistä tarkoitukseni oli kirjoittaa, joten toimikoon tämä vuodatus vain pohjustuksena ja aasinsiltana itse aiheeseen.

Jääkiekon MM-kilpailut Valko-Venäjällä alkoivat eilen 09.05.2014, mutta kotijoukkueemme Suomen ensimmäinen peli Latvian joukkuetta vastaan pelattiin vasta tänään. Eilen Valko-Venäjällä vietettiin myös Voitonpäivää liittoutuneiden natsi-Saksasta toisessa maailmansodassa saadun voiton kunniaksi. Useissa Länsi-Euroopan maissa samaista juhlaa vietettiin tätä edeltävänä päivänä.

Valko-Venäjän ja Venäjän lisäksi Voitonpäivää tavataan viettää 09.05. myös Ukrainassa. Samaisessa maassa jossa on juuri täysimittainen kaaos päällä. Maassa, jossa eräiden lähteiden mukaan samaisena päivänä vallassa olevan kyseenalaisen hallituksen muodostaman juntan sotilaat murhasivat aseettomia siviilejä Mariupolin-kaupungissa Itä-Ukrainassa. Hallituksen, jonka joukoissa taistelee myös äärioikeistolaisen Oikea sektorin jäseniä, fasistisia voimia.

Tämä samainen hallitus on myös EU:n ja USA:n taloudellisesti tukema. Vappupäivää seuraavana päivänä, tämä samainen länsimaiden tukema Ukrainan hallituksen fasistinen juntta oli osallisena Odessassa useiden kymmenien ihmisten murhaamiseen poltetun ammattiliittojen talon tapahtumissa.

Myös Euroopalla ja USA:lla oli suuri rooli taistelussa fasistista kolmatta valtakuntaa vastaan toisessa maailmansodassa. Voi vain kysyä, että mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Miten tämä pohjustus sitten liittyy Valko-Venäjällä käytyihin jääkiekon MM-kilpailuihin? Jälleen voitaneen todeta pohjustuksen olevan kömpelöhkö aasinsilta, mutta sen tehtävä olikin laittaa lukija ajattelemaan hieman laajemmin mitä kisojen varjoissa, hyvinkin lähellä kilpailun isäntämaata, samaan aikaan tapahtuu.

Valko-Venäjä on Ukrainan naapurimaa. Valko-Venäjä on myöskin tituleerattu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi. Maassa poljetaan rankasti kansalaistensa perusoikeuksia, kuten esimerkiksi sananvapautta sekä kokoontumis- ja yhdistymisvapautta.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International vaatii juuri nyt muun muassa vankien Ales Bialiatskin, Mykalai Statkevichin ja Eduard Lobayn vapauttamista. Amnesty pitää heitä mielipidevankeina, joita rankaistaan ainoastaan siitä, että he ovat rauhanomaisesti harjoittaneet ihmisoikeuksiaan. Heitä kohtaan osoitetut syytteet ovat Amnestyn mukaan perusteettomia.

Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan jääkiekon MM-kilpailuiden kanssa ja syyttävällä sormella osoitetaan juuri niiden isäntämaata Valko-Venäjää.

Vajaat pari viikkoa sitten Valko-Venäjällä teloitettiin vaivihkaa murhasta syytetty ja kuolemaantuomittu Pavel Selyoun, vaikka tämä oli anonut armahdusta maan presidentiltä. Vaikka YK:n ihmisoikeuskomitea oli pyytänyt, että tuomiota ei pantaisi täytäntöön ennen, kuin komitea on ehtinyt käsitellä tapauksen. Komitean toiveiden vastainen teloitus Valko-Venäjällä ei ollut ensimmäinen laatuaan.

”Kuolemaantuomituille ei anneta minkäänlaista varoitusta siitä, että heidät tullaan teloittamaan. Heidät viedään pois selleistään ja heille kerrotaan, että heidän vetoomuksensa on hylätty. Sitten heidät pakotetaan polvilleen ja ammutaan takaraivoon”, Amnesty kuvaili tiedotteessaan, jossa se tuomitsi hiljan tapahtuneen teloituksen.

Tällaiseen maahan jääkiekon MM-kilpailut vuonna 2014 on annettu. Miten ihmeessä? Eikö kenenkään omatuntoa kolkuta?

Kukapa tavallisista kansalaisista ei paheksuisi ihmisoikeusrikkomuksia yleisesti tai pitäisi niitä väärinä ja tuomittavina? Melko moni. Silti näistäkin ihmisitä hyvin moni myöskin tänä vuonna kieli pitkällään ja jännittyneenä seuraa näitä epäpyhässä maassa käytäviä suomalaisille pyhiä kilpailuja toivoen oman joukkueensa sijoittumista kärkeen.

Kovinkaan moni ei varmasti näe tai edes kykene ymmärtämään miksi tänä vuonna näiden kisojen seuraaminen pitäisi jättää kokonaan väliin. Miksikö?

Seuraamalla näitä kisoja katsoja toiminnallaan vähintään välillisesti tukee tätä ihmisoikeuksia rikkovaa toimintaa, mitä kisojen isäntämaassa tapahtuu ja antaa sille toiminnalle samalla hiljaisen hyväksyntänsä.

Välitöntä tukemista on kaikenlainen taloudellinen tukeminen, kuten esimerkiksi kanavapakettien tilaaminen, muiden oheistuotteiden ostaminen tai ihan suoraan kisalippujen ostaminen ja seuraaminen paikan päällä.

Näiden kisojen katsoja helposti ummistaa silmänsä siltä vääryydeltä mitä isäntamaassa ja myös sen naapurissa samaan aikaan tapahtuu. Katsojan huomio on tietoisesti ohjattu muualle. Leipää ja sirkushuveja on jälleen voimissaan.

Urheiluliittoja ja tekopyhien valtioiden päämiehiä, jotka näistäkin kisoista voittonsa ottavat, eivät nämä edellämainitut epäkohdat kiinnosta tippaakaan. He haluavat rahaa ja rahaa he kisojen seuraajien ja muiden tukijoiden avulla saavat.

Murhaaminen, ihmisoikeusrikkomukset ja sananvapauden loukkaaminen eivät lopu ennen, kuin ihmiset ne itse pakottavat loppumaan. Tässä kyseeseen tulee asioiden priorisointi. Huomion ja kiinnostuksen kohdistaminen viihdeteollisuuden tarjoamien tyhjänpäiväisyyksien sijasta asioihin, joilla oikeasti on merkitystä.

Itse en seuraa jääkiekkoa muutenkaan, mutta näitä kisoja boikotoin täysin erityisestä syystä. Kisoja ei olisi koskaan pitänyt antaa Valko-Venäjälle.

Jospa mietitään alkuvuoden talviolympialaisia Venäjän Sotshsissa. Ensin julkisuudessa spekuloitiin aihetta, voidaanko ihmisoikeusrikkomuksista myös syytetylle Venäjälle antaa näiden olympialaisten järjestäminen. Kun kisat sitten alkoivat, unohtui myös eripuraisuus nopeasti. Kisoja katseltiin ja niitä ylistettiin. Ihailun ohessa eettiset asiat lakaistiin pois mielestä.

Jopa Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön suunnalta annettiin ymmärtää, että boikotointi ei ole ratkaisu ja urheilupiireistä vakuuteltiin, että ei ole yksittäisten urheilijoiden tehtävä miettiä näitä epäkohtia, vaan keskittyä ainoastaan omiin suorituksiinsa. Ovathan olympialaiset monen urheilijan uran huippuhetkiä. Minä sanoisin tähän, että tekopyhyyttä parhaimmillaan.

Kun kisat sitten olivat ohi, alkoivat Venäjän ja järjestäjäisäntänä toimineen presidentti Vladimir Putinin demonisointi lähes välittömästi. Ukrainan kriisillä oli toki osuus tähänkin asiaan, mutta ilman sen alkamista, olisi syyllistämisen syy ollut jokin muu. Samat olympialaisia ylistäneet henkilöt ovat kuvainnollisesti nyt valmiit hirttämään Venäjän, vaikka tämän juuri antoivat isäntänään toimia ja nauttivat pöytänsä antimista. Uskomatonta tekopyhyyttä.

Boikotointi nimenomaan on ratkaisu, jos jokin taho tai toimija toimii tavalla, joka vähintäänkin on kyseenalaista ellei jopa törkeää. Tukemalla tällaisen toimijan toimintaa, antaa vain siunauksensa toiminnan jatkumiselle.

Jos esimerkiksi kyseenalaisen isäntämaan urheilukilpailut eivät saa osallistujia tai seuraajia, ei niitä myöskään ole järkeä jatkossa järjestää. Taloudelliset mittasuhteet saavuttaisivat tällöin niin massiiviset lukemat menetyksien osalta, että jopa paatuneinkin toimija varmasti alkaisi ajattelemaan, miten toimia asian suhteen tulevaisuudessa.

Ei yksinkertaisesti ole loogista tukea toimintaa jota vastustaa ja vielä vähemmän hurskasta on ottaa vastaan siitä itselleen avautuva taloudellinen- tai henkinen hyöty. Yksittäisen henkilön boikotti ei varmasti vielä missään paljoa näy, mutta kun näitä yksittäisiä henkilöitä on paljon, saavuttaa boikotti nopeasti tavoitteensa.

Kiinassa Pekingin kesäolympialaisten tieltä vuonna 2008 kadut siivottiin niin sanotusta ”roskaväestä” ja Brasiliassa on sama tilanne tänä vuonna järjestettävien jalkapallon MM-kilpailuiden kanssa. Eettiset asiat ovat näissä molemmissa tilanteissa unohdettu erittäin törkeillä tavoilla, eivätkä ne ole historiassa todellakaan ainoita laatuaan.

Tulevien jalkapallon MM-kilpailuiden osalta tilanne tukematta jättämisen kannalta on ongelmallinen. Jokainen suomalainen tulee tukemaan näitä jalkapallohirvityksiä jopa välittömästi verojen muodossa, vaikka ei tahtoisikaan. Tämä siksi, että Yle niiden seuraamisen tänne meille mahdollistaa. Onko se oikea tapa käyttää veroja, vai pitäisikö niidenkin näyttäminen siirtää kaupalliselle medialle?

Yksikään kaupallinen media ei näyttäisi yhtään ottelua, mikäli ei siitä rahallisesti hyötyisi. Tämän rahallisen hyödyn, mistä hyötyy myös kisojen isäntämaat, mahdollistaa jokainen erilaisia kisoja seuraava fani. Vastuu ja vaikutusmahdollisuus näin ollen on hyvin pitkälti kuluttajalla.

Erilaiset urheilukilpailut ovat olleet jo vuosikymmeniä epärehellisiä rahantahkontakoneistoja, joiden avulla on peitelty todellisia ongelmia ja niiden nimissä on rikottu ihmis- ja eläinoikeuksia täysin surutta. Juuri käytävät Valko-Venäjän jääkiekon MM-kilpailut eivät eroa näistä edellisistä tapauksista mitenkään.

Yhtäkään urheilukilpailua ei tulisi antaa maihin, joissa rikotaan perusoikeuksia tai toimitaan muuten vastuuttomasti ja räikeän epäeettisesti. Mikäli nämä asiat eivät ole kunnossa ja vaikka sopivaa maata kisojen järjestämiselle ei tästä syystä löydy, ei kisoja tulisi järjestää ollenkaan. Järjestämistä tulisi harkita vasta sitten, kun asiat näissä maissa on ensin saatettu kuntoon.

Päävastuu tilanteissa toki ensisijaisesti on kisojen järjestämisestä vastaavilla tahoilla, kuten esimerkiksi olympiakomitealla, urheiluliitoilla ja valtioilla, mutta jos ja kun nämä toimijat eivät tätä vastuutaan ymmärrä, siirtyy se yksittäisille urheilijoille ja kuluttajille.

Boikotti tässä kohtaa on hyvä ratkaisu, vaikka se itselleen olisikin epämieluista. Muuten mikään ei muutu, vaikka sitä itselleen kuinka toisin uskottelisi tai väittäisi. Teille, jotka tätä asiaa ette halua ymmärtää, toivotan oikein viihdyttäviä jääkiekon MM-kilpailuja 2014. Ne ovat viattomien verellä tahratut.

On toukokuun ensimmäinen. Vappua vietettiin Tampereella lähes perinteisin tavoin. Puolenpäivän tienoilla poikkeuksellisesti Murtokadulta lähtenyt vappukulkue saavutti määränpäänsä Jugendtorin ja lippujen laskun myötä saattoi työväenjuhla alkaa.

Keskustan alue täyttyi tyypilliseen tapaan yleisöstä. Juhlapuhujina toimivat SAK:n valtuuston varapuheenjohtaja Lilli Kilpinen, SDP:n puheenjohtaja ja valtiovairainministeri Jutta Urpilainen sekä eurovaaliehdokas ja Vasemmistoliiton Pirkanmaan piirin varapuheenjohtaja Sinikka Torkkola. Tunnelma oli leppoisaa.

Osa väestöstä alkaa olla melko kypsää poliittiseen toimintaan, missä talous asetetaan ihmisarvon edelle.

Hyvä musiikki säesti puheiden välissä ja puhujille annaettiin rauha tulkita tuntemuksiaan… Eikun!

Huomionarvoista mielestäni oli, että kaikille muille puhujille ja -esiintyjille annettiin rauha osuuksissaan paitsi ministeri Jutta Urpilaiselle. Tästä pitivät huolen myös vappumarssia vahvistanut anarkistisempi siipi voimakkailla iskulauseillaan jotka säestivät Urpilaisen tyylilleen uskollista tyhjää puhetta.

Moni saattaisi ehkä miettiä ”luokkapetturi” ja ”demari on porvarin kätyri” syytösten raikuessa, että Urpilaisen puheet vastuunkannosta ja rehellisyydestä eivät välttämättä ihan uponneet tähän väestönosaan. Myös samaan aikaan järjestetyn Jeesus-marssin ohikulku Hämeenkadulla peitti lahjakkaasti ministerin tyhjiä vakuutteluja kovaäänisen musiikkinsa alle.

Eivät ne Urpilaisen puheet uponneet kyllä minuunkaan, joka seurasin tilaisuutta melko läheltä esiintymislavan sivulla.

Suoraan sanottuna minua hävettää, että Urpilaisen kaltainen epäaito ja puheissaan sekä teoissaan ristiriitaisesti toimiva epärehellinen poliitikko ylipäänsä vaivautui vappujuhlan kaltaiseen tilaisuuteen puhujaksi.

Työväenaate ei Urpilaista kiinnosta tippaakaan. Se on tullut selväksi viimeistään näiden kahden viimeisimmän vuoden aikana. Se myös näkyi vihaisen yleisön epäsuosionosoituksissa.

SDP:n uusi puheenjohtaja valitaan demareiden puoluekokouksessa ensi viikolla ja tätä paikkaa Urpilainen tavoittelee. Puoluekokousta varten järjestetty vaalikiertue oli myös todellinen syy Urpilaisen läsnäoloon tänään Tampereella, jossa nykyisen puheenjohtajan kannatus on pikkuhiljaa painunut alaspäin.

Vaikka moni vastapuolella varmasti haluaakin vakuutella toisin, ehkä anarkistien huutelussa ei ollutkaan kyse vain häiriköinnistä vailla syytä?

Jokainen voi itse miettiä miksi äänekäs huutelu alkoi heti Urpilaisen puheen alkaessa ja päättyi välittömästi sen päättyessä, kun kuitenkin muiden puhujien annettiin esiintyä rauhassa? Olisiko kyseessä sittenkin ollut tarkkaan harkittu täsmäisku Urpilaista ja johtamansa SDP:n nykyistä politiikkaa vastaan?

Jeesus-marssi toki on häiriköinyt työväen vappupuheita säännöllisesti jo useamman vuoden ajan (tästä sai osansa myös esimerkiksi Paavo Arhinmäki kaksi vuotta sitten), mutta anarkistien radikaalimpi läsnäolo Jugendtorilla vappupuheiden aikaan oli uutta.

Osa väestöstä alkaa olla melko kypsää poliittiseen toimintaan, missä talous asetetaan ihmisarvon edelle. Vihaisen kansanosan näkyvyys on vielä ehkä marginaalista, mutta sitä ei pidä vähätellä. Liikehdintä on viimeaikoina lisääntynyt ja se alkaa saamaan yhä agressiivisempia piirteitä. Jos asiaa ei aleta ottamaan vakavasti, räjähtää se pian käsiin.

Ratkaisu tähän ongelmaan eivät ole poliisin massiiviset suojavarustukset, eivät kenttämiesten lisääminen tilaisuuksiin tai varauksellisempi ja agressiivisempi käytös mielenosoittajia kohtaan. Nyt vaaditaan päättäjiltä ymmärrystä siihen, mikä kansalaisten pahan olon aiheuttaa.

Itse olen oikeastaan melko tyytyväinen mielenosoituksen tapahtumisesta ja siitä, että Urpilaisen esiintymisessä suuremman mediahuomion sai sitä vastaan osoitettu mielenilmaus, kuin itse puheen asiasisältö, josta sanakaan ei tullut sen esittäjän sydämestä.

Nykyisen hallituksemme politiikka on ollut jo pitkään tavallista kansaa kurittavaa ja tämä jos mikä on herättänyt vihan sekaista katkeruutta kansan syvissä riveissä.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat vain merkkejä patoutuneen vihan purkautumisesta ulos, joista esimerkkeinä mainittakoon viime Itsenäisyyspäivän ”Kiakkoviarasjuhlat” Tampereella ja tuhatpäisen yleisön kerännyt ”Nyt saa rittää!” -mielenosoitus Helsingissä viime kuussa.

Urpilainen ylimielisyydessään on tälle kaikelle jo ehkä kuuro ja sokea, mutta ihmiskunnan kehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että tänään vappupäivänä eri kaupungeissa tapahtuneista mielenilmauksista ja ylilyönneistä – olivat ne sitten kansan, poliisin tai muun valtakoneiston aiheuttamia – puhutaan.

Yhtälailla kuin esiintyjillä on oikeus pitää puheensa, myös yleisöllä on oltava oikeus ilmaista siitä mielipiteensä. Kohteliasta hävyttömyyksien huutelu kesken toisen puheen ei tietenkään ole, mutta siitä nyt ei ollutkaan kyse.

Anarkisteilla oli yhtälailla oikeus verbaalisesti (väkivaltaa en hyväksy) toteuttaa itseään tapahtumassa ja osoittaa tyytymättömyytensä Urpilaista ja tämän puoluetta kohtaan. Tästä syystä ihmettelen eräiden anarkisteihin kuulumattomien suhtautumista tämän perusoikeuden toteuttamiseen.

Mielestäni vastapuolen pyrkimykset vaientaa mielenosoittajat omilla huuteluillaan ja provosointiyrityksillään tai vaatimukset mielenosoittajien poistamiseksi alueelta eivät olleet yhtään sen enempää oikeutettuja.

Puheita vastapuolelta kuulin myös siihen suuntaan, että paikka ja aika mielenilmaukselle ei olisi ollut oikea tai että pelkkä plakaatti ilman huutelua olisi ollut riittävää. Missä sen sitten olisi pitänyt tapahtua ja koska?

Jos tarkoitus on saada huomiota, eivät pelkät mainosjulisteet vailla ääntä riitä ja juuri huomiota tämän kaltaisiin asioihin keskittyvät mielenilmaukset mielestäni kaipaavat.

Tavallinen kansa jaettiin taas kahtia laittamalla se eliitin toimesta eripuraiseen tilanteeseen keskenään.

Sinisilmäisen kansanosan vihan kohdistuessa tilanteen lähtökohtaisen aiheuttajan sijasta vastarintaan nousseeseen toiseen vihaiseen kansanosaan, molempien kansanosien ahdinkoon oikeasti syyllinen sai osakseen tämän ensimmäisen kansanosan sympatian.

Tämä paradoksi jaksaa aina huvittaa. Jälleen kerran todellinen syyllinen pääsi pakoon.

Ukrainan tilanne puhuttaa ja huolestuneisuus herättää monenlaisia ajatuksia. Huoli tulevaisuudesta on jälleen tarjonnut tilaisuuden vanhojen erimielisyyksien esille nostamiseen myös meillä Suomessa.

Turvattomuuden tunne lisää pelkoa ja avaa väyliä populistiselle jauhamiselle, millä pyritään vahvistamaan jo ennestäänkin vahvasti lobattuja tarkoitusperiä. Jälleen kerran on vedetty esiin kiistelty aihe: pitäisikö Suomen liittyä sotilasliitto NATO:on vai ei?

On tekopyhää tuomita toisen tekemisiä jos myös oma toiminta itsessään on vähintäänkin kyseenalaista.

NATO ei ole mikään pelastava enkeli, joka uljaana sapeliaan kalistellen saapuu Richard Wagnerin Valkyyrian säestämänä pelastamaan sorrettua kansaa rosvojoukon ikeestä. NATO on itse rosvojoukko, joka Yhdysvaltojen johdolla säännöllisesti hyökkää sortamaan muita kansakuntia omien itsekeskeisten ja talousperäisten intressiensä mukaisesti. Sen kädet ovat tuhansien ja taas tuhansien viattomien ihmisten ja eläinten verellä tahrimat.

Tätä rosvojoukkoako meidän tulisi nyt tukea, koska toinen ideologisesti ehkä erilainen, mutta silti samanlaisten tarkoitusperien innoittamana toimiva taho kokee itsensä uhatuksi suurvaltojen voimienmittelyn leikkikentällä ja siksi toimii miten toimii?

Ukrainassa tapahtunut vallananastus oli omiaan lisäämään EU:n valtaa alueella ja olisi tulevaisuudessa mahdollistanut keskustelut maan NATO-jäsenyydestä, samalla Venäjän asemaa horjuttaen. Vastakkain olivat länsimieliset- ja Venäjää tukevat tahot. Se oli täysin tietoista ja suunniteltua karhun härnäämistä.

NATO USA:n rinnalla ja Euroopan Unioni tuomitsevat voimakkaasti Venäjän suorittaman vastaiskun Ukrainaan, mutta moni ei tunnu ymmärtävän sitä, että vallananastus oli näiden tekopyhien tuomitsijoiden yhdessä masinoima. Eikä tätä hurskastelua yhtään paranna myöskään se tosiasia, että EU:n harjoittama suuryrityksiä tukeva ja ihmisen unohtava talouteen keskittyvä ideologia on vastuussa vähintäänkin yhtä suuresta kuolemantuottamuksesta, kuin mitä sotilasliitto NATO omilla ratkaisuillaan aiheuttaa.

EU, USA ja Venäjä ovat kaikki suurvaltoja joilla kaikilla on sama päämäärä – oman valta-asemansa vahvistaminen. Siinä mittelössä ihmiset ovat vain ja ainoastaan kärsijän roolissa sekä ohjailtavissa olevia pelinappuloita. On tekopyhää tuomita toisen tekemisiä jos myös oma toiminta itsessään on vähintäänkin kyseenalaista.

Suomi väittää olevansa sitoutumaton kansakunta ja sellaisena sen tulee myös pysyä. Pelon lietsonta kyseenalaisin keinoin toimivaa Venäjää vastaan ei voi olla mikään tekosyy liittyä jonkin toisen vastaavasti toimivan valtion sotilasliittoon. Se tekee Suomesta vain tekopyhän siipeilijän. Leijonalla luulisi olevan sen verran voimakas tahto, että ei lampaan luonnetta toteuttaisi.

Nyt täytyisi monen keskusteluissaan lisätä jäitä hattuunsa. Tällä hetkellä lähinnä vain yhteen suuntaan kohdistettu syyttävä sormi ei kykene täyttämään sitä laajamittaista kehää mitä sen tilanteessa kokonaiskuvan luomiseksi pitäisi.

Tämä Herran vuonna 2013 vietetty joulu oli laskennallisesti itselleni 31. laatuaan. Näistä lukuisista jouluvalojen ja -rihkaman loisteessa vietetyistä vuosista huolimatta tämä oli ensimmäinen jouluni, kun ihan oikeasti aattopäivänä keskityin kuuntelemaan televisiosta Suomen Turussa julistettavaa joulurauhaa.

Voin kertoa, että siinä ei päästy edes kovinkaan pitkälle, kun minua jo alkoi julistaminen naurattamaan. Sen verran halveksivaa nauruni taisi olla, että julistusta myös kuunnellut anoppikokelaani minuun ärsyyntyi ja käski olemaan hiljaa.

Joulurauhaa siis julistetaan vuodesta toiseen sanoilla, mistä lähes puolet, pyöristettynä 45,6 prosenttia julistavat kaikkea muuta kuin rauhaa ja riemua.

Mikäkö siinä julistuksessa sitten nauratti? Sehän on vuosisatoja vanha perinne, vakava asia, joka on monelle ihmiselle tärkeä osa joulun vieton aloitusta.

Joulurauha itse kestää vielä aina nuutinpäivään 13. tammikuuta saakka, mutta koska nämä perinteiset ja ehkä tärkeimmät juhlapyhät on nyt jo vietetty, uskaltanen jalkapuunkin uhalla avata hauskaa hetkeäni myös muille.

Joulurauhan julistus alkaa seuraavasti:

”Huomenna, jos Jumala suo,
on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla;
ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha…”

Tähän asti kaikki on vielä ihan asiallista tekstiä. Ihmisille kerrotaan, että Suomen valtauskontoon liittyvää juhlaa aletaan viettämään. Yleisen rauhan julistamisessa ei todellakaan ole mitään väärää. Se on ainoastaan iloinen ja positiivinen asia.

Mutta sitten julistus kääntyy jo hieman vakavamielisemmäksi. Siirrytään kehoitusvaiheeseen:

”… kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään,…”

Kehoituskin on vielä ihan ok, mutta sitten lyödään jo kovaa tekstiä:

”… sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät…”

Rauhan julistaminen muuttuu uhkakuvaksi, missä tuomari nuijii kovennetut rangaistukset pöytään, mikäli tätä ilosanomaa ei noudateta. Hieman kyseenalaista mielestäni julistaa rauhaa karrikoidusti sellaisessa asetelmassa, missä paineen alla olevaa kansalaista talikolla uhataan jo valmiiksi selän takana, mikäli tämä julistusta erehtyisi rikkomaan.

Loppukevennys tietenkin pehmentää tämän jo syntyneen tumman karkean uhkakuvien verhon ja jättää kevyen olon:

”… Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.”

Ennen joulurauhan rikkomisen seurauksista varoittamista on tekstin alusta ja loppukevennyksestä yhteen laskettuna julistuksessa sanoja 37 kappaletta. Synkempi osio pitää sanoja sisällään yhteensä 31 kappaletta. Erotus näiden osien välillä on vain 6 sanaa positiivisen puolella.

Joulurauhaa siis julistetaan vuodesta toiseen sanoilla, mistä lähes puolet, pyöristettynä 45,6 prosenttia julistavat kaikkea muuta kuin rauhaa ja riemua.

Miten yleistä rauhaa voi julistaa rangaistuksella uhkaamalla? Eivätkö ne ole toistensa kanssa hieman ristiriidassa keskenään?

Tämä oli itselleni myös järjestyksessään viides joulu, kun julistin lihan tehotuotannon uhreille joulurauhaa olemalla syömättä perinteistä joulukinkkua – eettisistä syistä. 450 000 sikaa teurastetaan Suomessa joka vuosi pelkästään joulun alla ja suuri osa näistäkin lihoista päätyy suoraan jätteeksi, eläimen ensin kärsittyään koko elämänsä.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille. Ai niin, sehän meni jo. Peace!

Suomen järjestyksessään 96. itsenäisyyspäivä oli ja meni. Poikkeuksellisesti Tampereella järjestetyn Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanoton, eli Linnan juhlien tapahtumat jaksavat jälleen kerran puhuttaa näin jälkikäteen.

Sosiaalinen media kuohuu ja virallinen media tuupppaa otsikkoa otsikon perään. Tällä kertaa keskustelun kuitenkin varastaa virallisten juhlallisuuksien rinnalle järjestetty varjotapahtuma Kiakkovierasjuhlat.

Linnan juhlat ovat pieni tekijä suuremmassa sumutuksessa, mutta sillä on suuri periaatteellinen merkitys tämän asetelman kasassa pitämisen suhteen.

Varjotapahtuma ja sen seurauksena syntyneet lieveilmiöt taitavat kerätä huomiota enemmän, kuin itse perinteinen pukuloistosta juoruilu ja kermantuoksuinen kokkarointi Tampere-talon sisätiloissa. Eliitin juhliessa, alueen ulkopuolella olleella virkavallalla oli täysi työ pitää rahvaasta koostuva kiakkovierasjoukko poissa.

Tilanne eskaloitui fyysisiin toimiin molemmin puolin. Aitaa kaatui, omaisuutta tuhottiin, eläimiä säikyteltiin, eikä nilkkojen nyrjähdyksiltä tai ruhjeilta vältytty. Median arvion mukaan alueelle kokoontui parisensataa mielenosoittajaa. Loppuillasta oli poliisin toimesta suoritettu reilut parisenkymmentä kiinniottoa. Tilanne saattoi vaikuttaa pelottavalta hyvinkin monin eri tavoin.

Itse olin paikalla sivullisena seuraamassa tilannetta. En osallistunut marssiin enkä huliganismiin. Olin kuitenkin erittäin lähellä tapahtumapaikkoja. Facebookissa käytyjen aihetta käsittelevien keskusteluiden perusteella sain laadittua tämän blogikirjoitukseni. Eräs keskusteluihin osallistunut henkilö esitti kysymyksen, että mitähän mahdollisesti olisi tapahtunut, jos poliisi olisi vain katsonut tapahtumia vierestä?

Omasta mielestäni tässä ei ehkä tärkeimmässä roolissa ole kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, vaan miksi tämä olisi tapahtunut? Ovatko tapahtumat oirehdintaa jostain syvällisemmästä?

Keskustelu Linnan juhlien järjestämisestä kansan varoin on ollut jo vuosia tapetilla. Tapahtuma, missä lähinnä rikkaat ja menestyneet juhlivat taloudellisesti sekä asenteineen tiukentuvassa yhteiskunnassa, kun leikkauksia elintasoon ja hyvinvointiin nähden tehdään juuri sen väestön osan elämään, jotka nämä juhlat kovalla työllään loppujen lopuksi maksaa, on ajatuksena melko kieroutunut.

Taloudellisesti Linnan juhlat eivät ole valtion vuosibudjetissa järin suuri kuluerä, mutta kyse on lähinnä periaatteellisesta ajatuksesta. Eliitti juhlii ja kansa maksaa, voimatta siihen ilonpitoon todellisuudessa osallistua muuta kuin iltapäivälehtien sivuilla, sosiaalisen median- tai radion- ja television välityksellä. Toisaalta sillä myös luodaan valheellista kuvaa näennäisesti yhtenäisestä kansakunnasta eri sosiaaliluokkien välillä.

Linnan juhlat ovat pieni tekijä suuremmassa sumutuksessa, mutta sillä on suuri periaatteellinen merkitys tämän asetelman kasassa pitämisen suhteen.

Linnan juhlien vastustus ja puolustus jakautuu melko hyvin. Mielipiteet sen järjestämisestä ovat hyvin äärimmäisiä. Toiset vastustavat sitä henkeen ja vereen, toiset puolustavat vedoten talvi- ja jatkosodan henkeen sekä perinteiden vaalimiseen. Vastustuksen on kuitenkin ennalta arveltu olevan niin suurta, että myös tämän vuotisiin juhlallisuuksiin varauduttiin erittäin massiivisilla turvajärjestelyillä.

Poliiseja tuotiin Tampereelle ulkopaikkakunnilta useita satoja. Oli mellakkapoliisia, oli koirapartioita. Jopa hevosilla ratsastavat ratsupoliisit oli tuotu paikalle, koska varauduttiin joukon hajottamiseen vaativien toimenpiteiden tulevan tarpeeseen.

Myös yksityisen turvallisuuspuolen henkilöt vastasivat omalta osaltaan turvallisuuden luomisesta itse tilaisuudessa. Lisäksi en voinut olla kiinnittämättä huomiota siviiliasuisiin poliiseihin, jotka kiakkokansan pariin pyrkivät soluttautumaan.

Pitäisikö tällaisen varautumistarpeen jo sytyttää kysymysmerkin valon ja sen myötä ajatuksen, että jotain mätää tällaisessa juhlimisessa on? Miten perinteinen juhliminen voi tuottaa näin massiivisen uhka-arvion? Olisko ennaltaehkäisyllä mitään roolia tässä? Miksi pitää vuodesta toiseen järjestää jotain, missä kytee näin vahvasti katkeruuden ja kapinan liekki?

Itsenäisyyspäivän mellakat nyt olivat vain esimakua tulevasta ja liekki saattaa roihahtaa paljon voimakkaammin tulevaisuudessa, ellei asenteisiin ihan oikeasti kiinnitetä huomiota.

Eräs tuttavani esitti pohdinnan siitä, voisiko tällaista varautumista vaativaa juhlintaa järjestää mikään muu taho kuin valtio, vai kiellettäisiinkö se liian vaarallisena? Mielestäni erittäin aiheellinen pohdinta.

Varautuminen Tampere-talon kupeessa oli toki aiheellista, joskin erittäin ylimitoitettua muualla keskustan alueella. Miten elitistiseen juhlintaan tai muuhun toimintaan aina löytyy resursseja poliisista, kun niitä muuten jatkuvasti kuitenkin supistetaan maakunnissa tai evätään tavalliselta kansalta?

Tässä tapauksessa poliisin tehtävä ei ollut turvata kansalaisia, vaan yleistä järjestystä ja juhlavieraita kansalta.

No mitä olisi tapahtunut jos poliisi olisi katsellut tapahtumia vain vierestä? Joukkio todennäköisesti olisi marssinut eliitin sekaan ja aiheuttanut yleistä pahennusta. Paikkoja olisi rikottu ja sotkettu, sekä juhlavieraita haukuttu ja kiusattu. Siinä lopputulos todennäköisesti. Tuo skenaario nyt on sinällään melko simppeliä päätellä.

Itseäni kuitenkin lähinnä kiinnostaa se, miksi näin olisi tapahtunut? Helpon lyhytnäköisesti voitaisiin vetää johtopäätös, että osa väestöstä vain tahtoo riehua ja kyllähän se varmasti onkin osa totuutta. Yleensä taustalta kuitenkin löytyy joku syvällisempi syy. Ei toiminta muuten olisi näin järjestäytynyttä. Tällainen elitistinen juhliminen ei ole kotoisin tästä päivästä ja se tulee herättämään huomattavan suurta vastustusta myös tulevina vuosina.

Itse en hyväksy Linnan juhlia tässä muodossaan rahoituksen suhteen, mutta en pidä niitä kuitenkaan yhteiskuntamme suurimpana ongelmana. En myöskään hyväksy väkivaltaa tai riehumista vain riehumisen vuoksi. Mielenosoittamisen tulee mielestäni tapahtua rauhanomaisesti ja mielellään verbaalisesti.

Ajatuksen tasolla arvostan kuitenkin huomattavan paljon enemmän heitä, jotka uskaltavat järjestelmän epäkohtia konkreettisesti vastustaa, kuin niitä, jotka vain kiltisti ottavat vastaan sen osan, mitä heille ylemmältä taholta suostutaan antamaan ja osaansa tyytyvät. Huolestuttavinta tällaisissa ihmisissä varmaankin on se, kun he vielä osansa antajaa alkavat puolustamaan.

Sumutuksessa kansa laitetaan taistelemaan toisiaan vastaan. Samalla todellinen syypää riitelevän väestönosan ongelmiin saa jatkossakin toteuttaa omaa kieroa peliään rauhassa. Tässä välikädessä muun muassa poliisit joutuvat toimimaan.

Poliisia en itsenäisyyspäivän tapahtumista syytä, he tekivät vain työtään ja joutuivat oman terveytensä uhalla erittäin ikävään tilanteeseen. Itseäni kuitenkin ihmetyttää esimerkiksi poliisihevosen tönäisemäksi tulleen miehen kohtalo. Häneen kohdistuneet erittäin voimakkaat lynkkauspuheet sosiaalisessa mediassa ovat järkyttävää luettavaa. Kaveri oli päihtynyt ja kieltämättä puhui kuvatussa videossa toimittajan haastattelemana hieman hassuja, mutta…

Itsekin tosiaan olin sivullisena seuraamassa, en osallistunut marssiin enkä huliganismiin. Olin kuitenkin lähellä tapahtumapaikkoja. Jos poliisihevonen pillastuessaan olisi minut kaatanut, olisiko minullekin naurettu loukkaantuessani ja olisinko ollut tuomitsijoiden silmissä yksi näistä riehujista? Olisiko loukkaantuminen ollut minun oma syyni, vaikka en osallistunut itse kahakointiin millään tavoin, mutta sivullisena olin toteuttamassa oikeuttani olla paikalla?

Jospa keskittyisimme oikeisiin syyllisiin, emmekä toistemme syyttelyyn. Sellainen toiminta on koomista ja kuvastaa kuinka ymmärtämättömiä monet ihmiset oikeasti ovat. Ei tämä ole pelkästään suomalaisten ongelma, älkää siis nationalistit loukkaantuko, ongelma on ihan maailmanlaajuinen.

Yhteenvetona voisin todeta, että mielenosoittajat olivat mielestäni ajattelemattomia ryhtyessään riehumaan ja paikkoja rikkomaan. Se ei hyödytä ketään ja saa asiansa kääntymään itseään vastaan. Periaatteellisella tasolla mielenosoittaminen oli mielestäni kuitenkin hyväksyttävää aiheeseen nähden. Toteutustapa olikin sitten asia erikseen.

Näistäkin nuorista osa varmasti tulee tulevaisuudessa olemaan niitä maksumiehiä, jotka itsenäisyyspäivän vastaanotot kustantavat, joten toivon ideologian seuraavan varttumisen mukana – ilman huliganismia. Osa varmaan jatkaa riehumistaan ja toinen osa valitettavasti tyytyy osaansa, jaksamatta enää vaikuttaa tai olla aktiivinen, kun on oman osansa yhteiskunnasta turvannut.

En koe, että Linnan juhliin varattavat rahat olisivat minulta itseltäni pois, mutta niistä olisi voinut olla suuri apu esimerkiksi Koukkuniemen vanhainkodin palvelutarjonnan kehittämiselle, tai saatu vaikka hyvä pesämuna yksityisin varoin kerättyyn- ja hyväntekeväisyyteen perustuneeseen rahoitukseen uuden lastensairaalan rakentamista varten. Tähän ei valtiolta löytynyt määrärahoja. Kyse on asioiden priorisoinnista, ja Linnan juhlat ovat omassa ideologiassani melko pohjalla.