Peruskoulussa koululaisten arvioinnissa käytettävät numeroarvosanat ovat omiaan lisäämään lasten henkistä painetta. Numerot saattavat vielä kehittyvässä tilassa olevat lapset eriarvoiseen asemaan, mikä helposti johtaa henkiseen vahingoittumiseen. Ne yksinkertaisesti jakavat lapset toistensa silmissä hyviin ja huonoihin, opettajan lellikkeihin ja -inhokkeihin. Tällaiset kahtiajaot eivät ole tervettä lapsen henkiselle kehitykselle.
Moni lapsi huonon numeron saadessaan saattaa tuntea itsensä epäonnistuneeksi ja kokea turhaa ahdistuneisuutta. Kovista yrityksistään huolimatta toistuvasti saadut heikot tai tyydyttävät arvosanat johtavat helposti myös luovuttamisen tunteeseen. Kukapa myöskään ei aikoinaan olisi pelännyt vanhempiensa suhtautumista huonoon- tai mielestään huonoon numeroon. Myös hyviä numeroita saavat lapset saattavat painiskella epäonnistumisen tunteen kanssa, kun odotetun kympin sijasta numero osoittaakin vain yhdeksikköä. Tosiasiassa tällaiseen ei vastaavassa tilanteessa olisi edes mitään tarvetta.
Kilpailu paremmuudesta ei kuitenkaan kuulu lapsuuteen, eikä tällaiseen edistävän numeroarvioinnin paikka ole peruskoulussa.
Numeroarvioinnit eivät ole tyhjentäviä arvosanoja lapsen oppimisen tasosta, vaan opettajille ainoastaan helpohko ja kylmä tapa määritellä lapsi tiettyyn lohkoon. Ne saattavat myös estää omalla tavallaan erittäin älykkään ja lahjakkaan-, mutta koulussa numeroihin perustuen huonosti menestyvän lapsen jatko-opintoihin pääsemisen.
Ei fyysisissä jatkohakemustilanteissa vain numerolla ja niistä muodostuvalla keskiarvolla on merkitystä. Kun varsinaisia fyysisiä pääsykokeita ei välttämättä edes järjestetä ja jatko-opintopaikkaan oikeuttavat pisteet määräytyvät pelkästään keskiarvon mukaan, ei lapsi pääse osoittamaan erityisosaamistaan henkilökohtaisesti. Tällöin lapset kylmästi jälleen kerran jaotellaan paremmuusjärjestykseen pelkän numeron perusteella ja valitettavasti moni potentiaalinen tulevaisuuden lupaus tippuu kelkasta hyytävään hankeen.
Toki numeroarvostelussa on myös hyvätkin puolensa. Kukapa ei kokisi henkistä mielihyvää kiitettävän numeron saadessaan ja saisi siitä motivaatiota vielä paremman saavuttamiseen. Kilpailu paremmuudesta ei kuitenkaan kuulu lapsuuteen, eikä tällaiseen edistävän numeroarvioinnin paikka ole peruskoulussa.
Peruskouluikäinen lapsi etsii vielä itseään, eikä todennäköisesti ole löytänyt piileviä vahvuuksiaan. Näiden vahvuuksien löytämisessä olisi opettajista erittäin suuri apu, mikäli sitä vain osattaisiin toteuttaa oikein. Opettajien tulisi arvioinnissaan mielestäni keskittyä enemmän lapsiin yksilöinä ja numeroiden sijasta sanallisesti yksilöidä lasten vahvuudet, sekä pyrkiä löytämään keinot näiden heikkouksien karsimiseen.
Itse tulevaisuudessa mielelläni näkisin peruskoulun kehittyvän siihen suuntaan, että jokaisen vuosiluokan oppiaineet arvioitaisiin järjestelmällä hyväksytty tai hylätty. Arvioinneissaan opettajat ainekohtaisesti lisäksi kirjaisivat todistuksiin muutamalla lauseella ne asiat, missä lapsi on hyvä jo valmiiksi ja vahvoilla, sekä asiat missä lapsella olisi vielä kehittämisen varaa.
Siitä olisi iso apu lapselle itsensä löytämiseen. Lapsi ei ole pelkkä numero, eikä pelkän numeron antamisella välttämättä auteta lasta tarpeeksi tässä usein vuosikymmeniäkin kestävässä projektissa. Sanallinen arviointi helpottaisi kouluhenkilökunnan ja vanhempien keinoja löytää ratkaisut siihen, miten lasten kehitykseen kyettäisiin tulevaisuudessa vaikuttamaan positiivisesti – myös jatko-opintopaikassa, missä lapsi ei entuudestaan ole opettajille tuttu.
Se olisi huomattavasti inhimillisempi ja henkilökohtaisemman yksilöity tapa tarkastella lasten kehitystä, kuin pelkän numeron antaminen. Lisäksi se parantaisi myös sellaisten erityistarpeisten lasten mahdollisuuksia, joille nykyinen numeroihin perustuva koulujärjestelmä ei lupaa erityisen valoisaa tulevaisuutta jatko-opintoihin tai -työmarkkinoilla.