Teimme kuluneella viikolla vaimoni ja koiramme Artun kanssa noin viikon kestäneen lomamatkan Suomessa, mikä vei meidät pohjoisen jylhiin maisemiin aina Kemijärvelle saakka ja lopulta etelään Saariston Rengastien kautta Naantaliin, mistä väsyneenä, mutta onnellisena palasimme tänään takaisin kotiimme Tampereelle. Matkamme alkoi sunnuntai iltana.
Lisäksi mainittavia paikkoja reissullamme olivat muun muassa Suomussalmi, missä yövyimme pakettiautossani ensimmäisen yön ja myöhemmin Rovaniemi, Tornio ja Ruotsin puoleinen Haaparanta. Matkaa taittui autolla reilut 2 500 kilometriä ja sen lisäksi vielä noin 30 kilometriä patikointia Karhunkierroksella Oulangan erämailla.
Olisimme todennäköisesti olleet todellisissa ongelmissa, sillä väsymyksen lisäksi myös vesivarantomme olivat lopussa.
Saavuimme Oulangan luontokeskukselle maanantaina iltapäivällä. Lähdimme kulkemaan alkuillasta kohti toistaiseksi tuntematonta päämäärää. Olimme varustautuneet hyvin ja tästä syystä myös kantamuksemme olivat melko painavat.
Vaatetta emme tietoisesti olleet varanneet mukaan turhaan, mutta ruokaa sitäkin enemmän. Myös rinkkaan pakkaamani 7 litraa vettä toi hieman lisähaastetta kävelyyn. Matkan varrella kun oli sen verran paljon täysin puhdasta juotavaksi kelpaavaa vettä suoraan luonnosta, oli tämä varautumiseni kyllä täysin tarpeetonta.
Myös Artulla oli kannettavanaan oma reppunsa, mihin olimme pakanneet tarvittavan määrän koiranruokaa. Arttua ei reppu liiemmin häirinnyt ja se painelikin luonnossa onnellisen verkkaisesti. Matkallamme kohtasimme myös muutaman vapaana liikkuvan poron. Näihin Arttu sitten suhtautuikin hieman turhan kiinnostuneesti ja vaihtelevan epäluuloisesti.
Hyttysiä ja muita pieniä verenimijöitä oli matkalla riittämiin varmistamassa, että levähdystauot eivät kestäneet kauaa. Ensimmäisen yön metsässä yövyimme teltassa Ansakämpän nimeä kantavalla levähdyspaikalla. Teltan pystytimme veden ääreen kauniille paikalle hiekkaiselle rannalle. Tulihan siinä aamulla virtaavassa joessa myös talviturkki heitettyä. Kylmää oli.
Matkamme jatkui aamulla kohti seuraavaa etappiamme Jussinkämpän levähdyspaikkaa. Perillä tapasimme paljon uusia ihmisiä ja keskustelu oli leppoisaa. Teimme tuttavuutta muun muassa erääseen äitiin ja tämän täysi-ikäiseen tyttäreen, jotka sattumalta olivat itsekin kotoisin Tampereelta ja vielä jopa erittäin läheltä omaa kotiamme. Aikaisemmin Ansakämpällä tapaamamme Ylöjärveltä kotoisin olevan miehen ja tämän naisystävän kanssa jatkoimme aikaisemmin hyvin alkanutta jutustelua.
En sitten tiedä oliko kiitettävän sosiaalinen ulosantini syynä runsaaseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa, vai pitäisikö kunnia antaa lähinnä koirallemme, joka tuntui hurmaavan useimmat ihmiset herttaisella olemuksellaan. Eräs pohjoisesta kotoisin oleva keski-ikäinen pariskunta istui myös seuraamme lepuuttamaan väsyneitä jalkojaan ja ihasteli koiraamme.
Tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja keskustelu eteni mallikkaasti myös muiden tuntemattomien levähdyspaikalla kohtaamiemme ihmisten kanssa. Lopullinen määränpäämme alkoi tarkentumaan ja teimme päätöksen jatkaa Juuman leirintäalueelle asti.
Ongelmaksi tässä suunnitelmassa vain muodostui tosiasia, että perille päästessämme olisi oma automme autoteitse noin 20 kilometrin päässä päämäärästämme. Ansakämpällä tapaamamme pariskunta, joilla oli sama ongelma, oli pohtinut jos jatkaisivat takaisin Oulangan luontokeskukselle Juumasta aamuisin säännöllisesti lähtevän linja-auton kyydissä. Meillä ei ollut käteistä mukanamme ja myös koiran mukaan saaminen olisi saattanut tuottaa päänvaivaa.
Erikoisen ehdotuksen ansiosta kuin ihmeen kaupalla alkoivat palaset loksahtelemaan kohdalleen. Pohjoisesta kotoisin oleva pariskunta oli aloittanut oman retkensä Juuman leirintäalueelta ja he olivat matkalla paikkaan mistä itse olimme aloittaneet. Tämä tarkoitti sitä, että heillä olisi oman autonsa kanssa täsmälleen samanlainen ongelma kuin meilläkin, mutta vain käänteisesti.
Nainen ehdotti spontaanisti jänkän kieltä murtaen, että minähän voisin ottaa heidän autonsa avaimen mukaani ja Juumaan perille saavuttuamme ajaa autonsa paikkaan, missä omamme oli ja tapaisimme sitten siellä. Tämähän kuulosti nerokkaalta, mutta kieltämättä olin hieman häkeltynyt tällaisesta luottamuksen osoituksesta. Hyväksyin kuitenkin ehdotuksen ja kiittelin luottamuksesta. Nainen oli erittäin varma asiastaan ja vain naureskeli hyväntuulisesti.
Naisen aviopuoliso oli ennen keskustelun etenemistä poikennut tutkimaan levähdyspaikan aluetta laajemmin ja palatessaan takaisin selitti vaimo tilanteen myös hänelle. Mies näytti ensi alkuun hieman pohtivalta, mutta suostui ehdotukseen. Hän naurahti ja totesi, että eipä kyllä ole ennen omaa autoaan näin antanut tuntemattomille käyttöön. Mies luovutti avaimen meille ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Vahvemman luottamuksen luomiseksi todistin vielä henkilöllisyyteni miehelle ajokortistani ja lupasin olla yhteydessä ennen Juumaan saapumistamme.
Yksi ongelma oli ratkennut ja matkamme jatkui jälleen. Seuraavan yön vietimme Kitkajoen varrelle rakennetulla levähdyspaikalla noin viiden kilometrin päässä Jussinkämpästä. Metsässä nämä suhteellisen pienetkin välimatkat tuntuivat raskailta maaston ajoittain haasteellisen kuljettavuuden vuoksi.
Perille saavuttuamme olimme väsyneitä, mutta niin oli myös koko matkan edellämme kulkenut koirammekin. Se oli matkalla jo aikaisemmin muutamia kertoja pysähtynyt makoilemaan meitä odottaessaan ja leirinuotiolla se yritti urheasti pysyä hereillä, mutta silmät vain eivät tahtoneet pysyä auki ja pään liikkeet muistuttivat lähinnä pilkkimistä. Uni maistui lopulta kaikille. Toisena aamuna heräämisemme jälkeen levähdyspaikkaamme saapui myös kaksi muuta koiransa kassa patikoimassa ollutta eri seurueeseen kuulunutta ihmistä.
Aamiaisen jälkeen jatkoimme taas matkaa. Tarkoituksenamme oli päästä Juumaan iltaan mennessä. Viimeinen etappimme ennen yhtymistä Pieneen Karhunkierrokseen oli kulkunsa puolesta ehkä kaikkein haastavin aikaisemmin kokemaamme nähden. Reitti kulki paljolti vuolaana virtaavan Kitkajoen vartta pitkin ja jalkoihin oli syytä kiinnittää erityistä huomiota.
Maasto oli hankalasti kuljettavaa myös aikaisemmin vapaana kulkeneelle koirallemme. Vaikka se edellisinä päivinä oli kulkenut hienosti polulla pysyen, en rohjennut sitä nyt runsaasta vetämisestään huolimatta päästää vapaaksi, vaan pidin sen visusti kytkettynä talutusvyöhöni. Ehkä hyvä näin, sillä se pyrki useita kertoja kastautumaan veteen ja kerran jouduin jopa kiskaisemaan sen voimakkaasti takaisin kuivalle maalle sen ollessa jo puolimatkassa virtaan. Koiran voimat eivät takuulla olisi riittäneet vastustamaan voimakasta virtausta ja uiminen olisi todennäköisesti koitunut sen kohtaloksi.
Jossain kohtaa myös toiset seurueet koirineen ohittivat meidät. Toisen koiran kassa Arttu sai tehdä pariinkin otteeseen tuttavuutta, sillä ohittelu matkan varrella oli vuoroittaista. Kun reitti viimein sitten poikkesi joen varrelta, alkoivat jyrkät nousut kohti rinteiden ylätasanteita.
Saavutimme leiriltä aikaisemmin aamulla matkaan lähteneen äidin ja tyttären, jotka olivat pysähtyneet ruokailemaan. Vaikka äidin jalat olivat pahasti rakoilla ja kysyessäni hänen vointiaan tarjotakseni apuani, jatkoi hän valittamatta matkaansa tyttärensä tukeen turvautuen. Loppuajan ennen lopullista eroamistamme kuljimmekin yhtä matkaa milloin he edellämme, milloin me heidän edellään.
Myös vaimoni jalat olivat hankautuneet kengissä pahoin ja se hidasti omaa kulkuamme. Myöskään hän ei liiemmin valittanut, sillä hän ymmärsi hyvin, että kivusta huolimatta vain jatkamalla kävelyä pääsisimme metsästä takaisin sivistyksen pariin.
Saavuimme risteykseen. Vasemmalle polku jatkui varsinaiselle Karhunkierrokselle, mutta myös oikealle kaarsi toinen polku. Tiesimme kaikki, että Pieni Karhunkierros eriäisi pian varsinaisesta Karhunkierroksesta ja pohdimme, olisiko risteys nyt tässä. Ihmettelin kyllä, kun silmiini ei osunut vihreällä värillä merkittyjä puita.
Äitinsä kanssa patikoimassa ollut tytär oli taittanut reittiä ennenkin ja muisteli polun olevan oikea. He itse aikoivat kuitenkin jatkaa Juumaan vielä pidemmän oranssilla värillä merkityn reitin kautta, joten toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa.
Olimme kävelleet polkua muutamia satoja metrejä kun päätimme pysähtyä lepäämään. Katselin karttaa ja tulin siihen tulokseen, että reitti vaikutti oikealta. Tämä oli kuitenkin virhe ja olisi johtanut meidät pahasti harhaan ilman kohtalon puuttumista peliin.
Olimme eronneet äidistä ja tyttärestä noin pariakymmentä minuuttia aikaisemmin. Istuimme polun varrella, kun huomasin ihmishahmon juoksevan tulosuunnastamme vauhdilla meitä kohti. Tunnistin naisen heti. Se oli äitinsä kanssa patikoinut tytär.
Ehdin jo ajatella, että huonohkosti liikkumaan pystyneelle äidille oli sattunut jotain ja tytär oli lähtenyt hakemaan apua. Kysyin mikä oli hätänä. Nainen haukkoi henkeään. Hän kertoi hengästyneenä, että me emme ole Pienellä Karhunkierroksella ja kehotti kääntymään takaisin.
Äiti ja tytär olivat jatkaneet omaa matkaansa valitsemaansa suuntaan ja havainneet polun merkeistä vasta hetkeä myöhemmin, että todellinen risteysalue olikin tullut heitä vastaan. Tytär oli muistanut meille neuvomansa reitin väärin.
Hän mitä ilmeisimminkin oli siltä seisomalta riisunut rinkkansa ja lähtenyt juoksemaan takaisin varoittaakseen meitä. Kiittelin naista monta kertaa. Hän oli huojentuneen näköinen tavoittaessaan meidät ja saadessaan viestinsä välitettyä. Hän hymyili ja lähti takaisin äitinsä luokse. Tämän jälkeen emme enää tavanneet heitä.
Naisen toiminta oli mielestäni aivan uskomattoman reilua. Hän olisi helposti voinut vain antaa asian olla ja vakuutella itselleen meidän tajuavan itsekin kulkevamme väärään suuntaan. Ilman tyttären hyväntahtoisuutta ja huonohkon kartanlukutaitoni vuoksi olisimme todennäköisesti olleet todellisissa ongelmissa, sillä väsymyksen lisäksi myös vesivarantomme olivat lopussa.
Käännyimme takaisin ja päädyimme lopulta oikealle polulle. Juumaan oli polunvarsikyltin mukaan matkaa enää vain 3,7 kilometriä. Edessämme virtasi kirkasta vettä tarjoava puro. Täytimme kenttäpullomme puhtaalla juomavedellä.
Hetken kuluttua takaamme lähestyi tuttu pariskunta, johon olimme tutustuneet jo Ansakämpällä paria päivää aiemmin. Kuljimme yhdessä läheiselle levähdyspaikalle ruokailemaan.
Kirjoitin tekstiviestin miehelle, joka edellisenä päivänä oli ystävällisesti autonsa avaimet meille luovuttanut. Kerroin sijaintimme ja arvioin saapumisajankohtamme Oulangan luontokeskukselle. Hän vastasi minulle myöhemmin ja vaikutti olevan mielissään, sillä pariskunnan arvio omasta saapumisesta tapaamispaikalle oli lähestulkoon sama.
Ruokailun jälkeen hyvästelimme myös kanssamme aterioineen pariskunnan ja vihoviimeinen etappimme erämaassa alkoi.
Haasteena vastassa oli vielä noin 250 askelta käsittävät portaat Kallioportin näköalapaikalle, mistä reitti kuitenkin jatkui melko helppokulkuisena aina Juuman leirintäalueelle saakka.
Päästäessämme Artun myöhemmin uimaan huomasimme koirallemme muodostuneen ikävän punoittavat hankaumat, jotka sen kantama reppu oli aiheuttanut ihoon valjaiden hihnojen alle. Otin kantooni myös koiran kantamukset ja kytkin valjaiden hihnat siten, että ne eivät päässeet enää hankaamaan koiran ihoa enempää.
Arttu oli ollut ilmeisen kivuliaista ihorikoista huolimatta koko matkan ajan erittäin reipas ja jopa kaksi vielä vastaan tullutta riippusiltaa se ylitti hienosti lievää jännittyneisyyttä lukuun ottamatta. Koiran haavaumat puhdistimme myöhemmin apteekista ostamillamme välineillä ja ne alkoivat paranemaan nopeasti.
Saavuttuamme Juumaan löysimme pariskunnan kuvaileman auton nopeasti ja pakkasimme tavaramme sisälle. Automaattivaihteinen ja farmarimallinen E-sarjan Mercedes-Benz oli kyllä itselleni hieman outo tuttavuus, mutta onnistuin kuin onnistuinkin täyttämään pariskunnalle antamani lupauksen ja toimitimme auton Oulangan luontokeskukselle hetkeä ennen auton omistajien saapumista paikalle.
Jutustelimme tovin pariskunnan kanssa ja kiittelimme heidän hyväntahtoisuuttaan. Olin edelleen häkeltynyt heidän kyvystään luottaa täysin ventovieraisiin. Heille asia oli kuitenkin huomattavasti luonnollisempi. Pariskunta kertoi olevansa sikafarmareita ja kuuluvansa helluntaiseurakuntaan.
He vain naureskelivat kun kerroin, että tuntuuhan se hassulta ajaa täysin vieraassa paikassa täysin vieraiden ihmisten täysin vierasta autoa. He kokivat asian olevan enemmänkin korkeamman voiman johdattelemaa, sillä olihan sopimuksestamme ollut apua heille itselleenkin ja kun jopa saapumisemme luontokeskukselle osui vielä nappiin ajoituksen suhteen.
Olin erittäin tyytyväinen, että olin ollut pariskunnan luottamuksen arvoinen. Onnistuisiko tällainen yhteistoiminta kuinka helposti täällä meillä eteläisemmässä Suomessa? Kunpa ihmiset yleisesti pystyisivät luottamaan toisiinsa ja tekisivät enemmän yhteistyötä. Uskoisin, että olisimme silloin kaikki paljon onnellisempia.
Pariskunta toivotti meille siunausta ja hyvästelimme toisemme. Päätimme yöpyä seuraavan yön luontokeskuksen parkkialueella autossa, mutta sitä ennen kävimme peseytymässä läheisellä Camping-alueella.
Pohjoinen hyväntahtoisuus oli tullut meille tutuksi erittäin vahvasti jo patikkaretkellämme, mutta matkallamme Kemijärvelle, saimme siihen vielä viimeisen silauksen. Poikkesimme Posion Maaninkavaarassa vanhassa kyläkoulussa, missä pyöritettiin kesäkahvilaa ja kirpputoria.
Astuttuamme sisään kahvilaan tervehdimme omistajaa ja kysyin käykö maksuvälineenä kortti. Meillä ei edelleenkään ollut käteistä mukanamme. Omistaja pyöritteli päätään, mutta kertoi tarjoavansa meille kahvit. Joimme kupposet ja rupattelimme mukavia. Lupasimme tulla toistekin, mikäli siitä vastaisuudessa ohi ajaisimme ja varaavamme seuraavalla kerralla myös käteistä mukaamme.
