Ihmisille arvoo – talous ei ehtoja sanele

Seuraava sisältö on osa vuoden 2017 JHL:n edustajistovaalien vaalikampanjaani:

Kirjoitus julkaistu JHL:n vasemmisto ja sitoutumattomat -vaalilehdessä Pirkanmaalla:

Joukkovoimaa

On kulunut jo aikaa siitä, kun lukuisten muiden ammattiyhdistysaktiivien tavoin keräsin allekirjoituksia kannatusilmoituksiin nollatuntisopimuksien kieltämiseen pyrkivään kansalaisaloitteeseen. Operaatio Vakiduuni –nimen alla kulkevan kampanjan lopullinen saldo kannatusilmoituksien osalta oli 63 110 kpl. Melkoinen määrä vai mitä?

Pätkätyöläisten asemaa parantamaan – ja yleisesti reilumpaan työelämään pyrkivän kansalaisaloitteen aikoinaan laittoivat alulle Metallin nuoret, mutta samalla se oli lähtölaukaus aivan uudenlaisen aikakauden alulle. Kansanliike vakiduunin puolesta yhdisti monet eri liitot ja niiden aktiivit toimimaan yhdessä mitä erinomaisimmalla tavalla.

Kaduille jalkautunut kampanja sai osakseen valtavasti näkyvyyttä ja sen saama laaja mediahuomio varmisti myös aiheesta keskustelun jatkumisen. Tahtotilamme tuli kuulluksi. Lopulta kansalaisaloite luovutettiin eduskunnalle ja sen hyväksymisestä äänestävät päättäjämme lähiaikoina.

Juuri yhteistyöstä – joukkovoimasta on kyse myös näissä edustajistovaaleissa. Kun vastapuoli pyrkii tekemään kaikkensa tämän voiman hajottamiseksi, korostuu vahvojen ihmisten muodostaman edustajiston rooli entisestään. Työntekijöiden oikeuksien polkemiselle ja tuloerojen kasvattamiselle on laitettava piste. Vaikka yhteistyö myös erimielisten kanssa on osa demokratiaa, toisinaan meidän tulee uskaltaa sanoa myös ei. Sen aika on tullut nyt.

Sikamainen juttu

Seuraava kirjoitus voi aiheuttaa mielipahaa ja puistatuksen tunnetta. Vuonna 2014 Suomessa teurastettiin runsaat 67 miljoonaa eläintä, mistä sikojen osuus oli noin kaksi miljoonaa. Noin neljäsosa tästä määrästä teurastettiin juuri joulun alla.

Siat pääasiallisesti tainnutetaan työntämällä ne pienissä ryhmissä pieneen hissimäiseen tilaan, missä ne tukehtuvat hiilidioksidin kautta. Pimeään ja ahtaaseen tilaan pakottaminen jo itsessään on julmaa tätä älykästä eläintä kohtaan, mutta toimenpiteen aiheuttama tukehtumisen tunne ei varmasti olisi kenenkään toivoma tapa kuolla.

Sen aikana tilasta kuuluva kiljunta on sydäntä särkevää.

Tainnutus kestää noin puoli minuuttia. Sen aikana tilasta kuuluva kiljunta on sydäntä särkevää. Toimenpiteen jälkeen tajuttomalta eläimeltä viilletään kurkku auki, mikä varmistaa tämän elämänhaluisen luontokappaleen elämän päättymisen. Se oli iältään noin puolivuotias. Siitä erinäisten toimenpiteiden kautta se päätyy osina kauppojen hyllyille ja ihmisten ruokapöytiin.

Kotimaisia kinkkuja myytiin vuonna 2014 noin 6,2 miljoonaa kiloa. Tämä kaikki siis pelkästään Suomessa ja vain perinteidemme vuoksi. En edes tohdi ajatella, kuinka paljon määrä on nyt kaksi vuotta myöhemmin tai kuinka suuri se on maailmanlaajuisesti.

Tämä on oikeasti järkyttävää ja surullista. On vaikeaa ymmärtää, että tätä toistetaan vuosittain. Vain koska ihmiset kokevat tarvetta perinteille ja pitävät kinkun osuutta joulupöydissä iloisena asiana. Ei, se ei ole sitä.

En vain kertakaikkiaan voi kokea mielihyvää tällaisesta totutusta tavasta, mikä aiheuttaa aivan valtavasti tuskaa täysin viattomille, älykkäille ja sosiaalisille eläimille.

Mielestäni tämän perinteen ylläpitäminen on kuvottavaa. Jokainen joka sitä jotenkin yrittää iloisena asiana näyttää, voisi oikeasti joskus yrittää hetkeksi asettua itsensä ulkopuolelle kyseistä asiaa tarkastelemaan. Kulutukseen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan.

Sipilän diktatuuri

Suomessa on toistuvasti arvosteltu lehdistönvapauden – ja yleisesti mielipiteenvapauden tilaa itänaapurissamme. On annettu ymmärtää, että media Venäjällä on tiukasti sen hallinnon otteessa ja poikkipuoliset näkemykset vaiennetaan surutta. Samaan aikaan on totuttu suitsuttamaan oman maamme tiedonvälityksen riippumattomuutta ja usko median luotettavuuteen on ollut täällä vahvaa.

Suomen Kuvalehden tänään julkaisema epäilys siitä, että pääministeri Juha Sipilä olisi Terrafame-kohuun liittyen pyrkinyt vaikuttamaan Yleisradion uutisointiin itselleen kiusallisen aiheen käsittelyn lopettamiseksi, saattaa tämän uskon nyt pahasti koetukselle.

Kuinka paljon tämänkaltaista painostusta todellisuudessa tapahtuu tai on tapahtunut aiemmin?

Asiaa ei yhtään helpota Yleisradion vastaavan päätoimittajan Atte Jääskeläisen epäuskottava puolustautuminen asian suhteen. Hän kiistää Sipilän painostuksella olleen vaikutusta jo valmisteilla olleiden juttujen julkaisematta jättämiseen. Siitä huolimatta tämä pääosin valtio-omisteinen julkisen palvelun viestintäyhtiö päätyi linjaamaan toimintaansa pääministerille mieluisaan suuntaan. Myös Ylen henkilökunnan toimintaa on eri uutisointien perusteella ohjailtu tämän jälkeen vähintäänkin kyseenalaisin keinoin.

Itselleni väistämättä herää kysymys Ylen riippumattomuuden aitoudesta. Kuinka paljon tämänkaltaista painostusta todellisuudessa tapahtuu tai on tapahtunut aiemmin? Onko media tiukasti valtiotason silmää tekevien otteessa myös Suomessa?

Valitettavasti näen Yleisradion toiminnassa yhtymäkohtia juuri niihin samoihin epädemokraattisiin ja lehdistönvapautta rajoittaviin arvoihin, mistä se itse on lukuisia kertoja syyttänyt muun muassa naapurimaatamme. Pidän tällaista toimintaa valitettavana ja erittäin vaarallisena kehityssuuntana.

Pohjoista hyväntahtoisuutta

Teimme kuluneella viikolla vaimoni ja koiramme Artun kanssa noin viikon kestäneen lomamatkan Suomessa, mikä vei meidät pohjoisen jylhiin maisemiin aina Kemijärvelle saakka ja lopulta etelään Saariston Rengastien kautta Naantaliin, mistä väsyneenä, mutta onnellisena palasimme tänään takaisin kotiimme Tampereelle. Matkamme alkoi sunnuntai iltana.

Lisäksi mainittavia paikkoja reissullamme olivat muun muassa Suomussalmi, missä yövyimme pakettiautossani ensimmäisen yön ja myöhemmin Rovaniemi, Tornio ja Ruotsin puoleinen Haaparanta. Matkaa taittui autolla reilut 2 500 kilometriä ja sen lisäksi vielä noin 30 kilometriä patikointia Karhunkierroksella Oulangan erämailla.

Olisimme todennäköisesti olleet todellisissa ongelmissa, sillä väsymyksen lisäksi myös vesivarantomme olivat lopussa.

Saavuimme Oulangan luontokeskukselle maanantaina iltapäivällä. Lähdimme kulkemaan alkuillasta kohti toistaiseksi tuntematonta päämäärää. Olimme varustautuneet hyvin ja tästä syystä myös kantamuksemme olivat melko painavat.

Vaatetta emme tietoisesti olleet varanneet mukaan turhaan, mutta ruokaa sitäkin enemmän. Myös rinkkaan pakkaamani 7 litraa vettä toi hieman lisähaastetta kävelyyn. Matkan varrella kun oli sen verran paljon täysin puhdasta juotavaksi kelpaavaa vettä suoraan luonnosta, oli tämä varautumiseni kyllä täysin tarpeetonta.

Myös Artulla oli kannettavanaan oma reppunsa, mihin olimme pakanneet tarvittavan määrän koiranruokaa. Arttua ei reppu liiemmin häirinnyt ja se painelikin luonnossa onnellisen verkkaisesti. Matkallamme kohtasimme myös muutaman vapaana liikkuvan poron. Näihin Arttu sitten suhtautuikin hieman turhan kiinnostuneesti ja vaihtelevan epäluuloisesti.

Hyttysiä ja muita pieniä verenimijöitä oli matkalla riittämiin varmistamassa, että levähdystauot eivät kestäneet kauaa. Ensimmäisen yön metsässä yövyimme teltassa Ansakämpän nimeä kantavalla levähdyspaikalla. Teltan pystytimme veden ääreen kauniille paikalle hiekkaiselle rannalle. Tulihan siinä aamulla virtaavassa joessa myös talviturkki heitettyä. Kylmää oli.

Matkamme jatkui aamulla kohti seuraavaa etappiamme Jussinkämpän levähdyspaikkaa. Perillä tapasimme paljon uusia ihmisiä ja keskustelu oli leppoisaa. Teimme tuttavuutta muun muassa erääseen äitiin ja tämän täysi-ikäiseen tyttäreen, jotka sattumalta olivat itsekin kotoisin Tampereelta ja vielä jopa erittäin läheltä omaa kotiamme. Aikaisemmin Ansakämpällä tapaamamme Ylöjärveltä kotoisin olevan miehen ja tämän naisystävän kanssa jatkoimme aikaisemmin hyvin alkanutta jutustelua.

En sitten tiedä oliko kiitettävän sosiaalinen ulosantini syynä runsaaseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa, vai pitäisikö kunnia antaa lähinnä koirallemme, joka tuntui hurmaavan useimmat ihmiset herttaisella olemuksellaan. Eräs pohjoisesta kotoisin oleva keski-ikäinen pariskunta istui myös seuraamme lepuuttamaan väsyneitä jalkojaan ja ihasteli koiraamme.

Tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja keskustelu eteni mallikkaasti myös muiden tuntemattomien levähdyspaikalla kohtaamiemme ihmisten kanssa. Lopullinen määränpäämme alkoi tarkentumaan ja teimme päätöksen jatkaa Juuman leirintäalueelle asti.

Ongelmaksi tässä suunnitelmassa vain muodostui tosiasia, että perille päästessämme olisi oma automme autoteitse noin 20 kilometrin päässä päämäärästämme. Ansakämpällä tapaamamme pariskunta, joilla oli sama ongelma, oli pohtinut jos jatkaisivat takaisin Oulangan luontokeskukselle Juumasta aamuisin säännöllisesti lähtevän linja-auton kyydissä. Meillä ei ollut käteistä mukanamme ja myös koiran mukaan saaminen olisi saattanut tuottaa päänvaivaa.

Erikoisen ehdotuksen ansiosta kuin ihmeen kaupalla alkoivat palaset loksahtelemaan kohdalleen. Pohjoisesta kotoisin oleva pariskunta oli aloittanut oman retkensä Juuman leirintäalueelta ja he olivat matkalla paikkaan mistä itse olimme aloittaneet. Tämä tarkoitti sitä, että heillä olisi oman autonsa kanssa täsmälleen samanlainen ongelma kuin meilläkin, mutta vain käänteisesti.

Nainen ehdotti spontaanisti jänkän kieltä murtaen, että minähän voisin ottaa heidän autonsa avaimen mukaani ja Juumaan perille saavuttuamme ajaa autonsa paikkaan, missä omamme oli ja tapaisimme sitten siellä. Tämähän kuulosti nerokkaalta, mutta kieltämättä olin hieman häkeltynyt tällaisesta luottamuksen osoituksesta. Hyväksyin kuitenkin ehdotuksen ja kiittelin luottamuksesta. Nainen oli erittäin varma asiastaan ja vain naureskeli hyväntuulisesti.

Naisen aviopuoliso oli ennen keskustelun etenemistä poikennut tutkimaan levähdyspaikan aluetta laajemmin ja palatessaan takaisin selitti vaimo tilanteen myös hänelle. Mies näytti ensi alkuun hieman pohtivalta, mutta suostui ehdotukseen. Hän naurahti ja totesi, että eipä kyllä ole ennen omaa autoaan näin antanut tuntemattomille käyttöön. Mies luovutti avaimen meille ja vaihdoimme puhelinnumeroita. Vahvemman luottamuksen luomiseksi todistin vielä henkilöllisyyteni miehelle ajokortistani ja lupasin olla yhteydessä ennen Juumaan saapumistamme.

Yksi ongelma oli ratkennut ja matkamme jatkui jälleen. Seuraavan yön vietimme Kitkajoen varrelle rakennetulla levähdyspaikalla noin viiden kilometrin päässä Jussinkämpästä. Metsässä nämä suhteellisen pienetkin välimatkat tuntuivat raskailta maaston ajoittain haasteellisen kuljettavuuden vuoksi.

Perille saavuttuamme olimme väsyneitä, mutta niin oli myös koko matkan edellämme kulkenut koirammekin. Se oli matkalla jo aikaisemmin muutamia kertoja pysähtynyt makoilemaan meitä odottaessaan ja leirinuotiolla se yritti urheasti pysyä hereillä, mutta silmät vain eivät tahtoneet pysyä auki ja pään liikkeet muistuttivat lähinnä pilkkimistä. Uni maistui lopulta kaikille. Toisena aamuna heräämisemme jälkeen levähdyspaikkaamme saapui myös kaksi muuta koiransa kassa patikoimassa ollutta eri seurueeseen kuulunutta ihmistä.

Aamiaisen jälkeen jatkoimme taas matkaa. Tarkoituksenamme oli päästä Juumaan iltaan mennessä. Viimeinen etappimme ennen yhtymistä Pieneen Karhunkierrokseen oli kulkunsa puolesta ehkä kaikkein haastavin aikaisemmin kokemaamme nähden. Reitti kulki paljolti vuolaana virtaavan Kitkajoen vartta pitkin ja jalkoihin oli syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Maasto oli hankalasti kuljettavaa myös aikaisemmin vapaana kulkeneelle koirallemme. Vaikka se edellisinä päivinä oli kulkenut hienosti polulla pysyen, en rohjennut sitä nyt runsaasta vetämisestään huolimatta päästää vapaaksi, vaan pidin sen visusti kytkettynä talutusvyöhöni. Ehkä hyvä näin, sillä se pyrki useita kertoja kastautumaan veteen ja kerran jouduin jopa kiskaisemaan sen voimakkaasti takaisin kuivalle maalle sen ollessa jo puolimatkassa virtaan. Koiran voimat eivät takuulla olisi riittäneet vastustamaan voimakasta virtausta ja uiminen olisi todennäköisesti koitunut sen kohtaloksi.

Jossain kohtaa myös toiset seurueet koirineen ohittivat meidät. Toisen koiran kassa Arttu sai tehdä pariinkin otteeseen tuttavuutta, sillä ohittelu matkan varrella oli vuoroittaista. Kun reitti viimein sitten poikkesi joen varrelta, alkoivat jyrkät nousut kohti rinteiden ylätasanteita.

Saavutimme leiriltä aikaisemmin aamulla matkaan lähteneen äidin ja tyttären, jotka olivat pysähtyneet ruokailemaan. Vaikka äidin jalat olivat pahasti rakoilla ja kysyessäni hänen vointiaan tarjotakseni apuani, jatkoi hän valittamatta matkaansa tyttärensä tukeen turvautuen. Loppuajan ennen lopullista eroamistamme kuljimmekin yhtä matkaa milloin he edellämme, milloin me heidän edellään.

Myös vaimoni jalat olivat hankautuneet kengissä pahoin ja se hidasti omaa kulkuamme. Myöskään hän ei liiemmin valittanut, sillä hän ymmärsi hyvin, että kivusta huolimatta vain jatkamalla kävelyä pääsisimme metsästä takaisin sivistyksen pariin.

Saavuimme risteykseen. Vasemmalle polku jatkui varsinaiselle Karhunkierrokselle, mutta myös oikealle kaarsi toinen polku. Tiesimme kaikki, että Pieni Karhunkierros eriäisi pian varsinaisesta Karhunkierroksesta ja pohdimme, olisiko risteys nyt tässä. Ihmettelin kyllä, kun silmiini ei osunut vihreällä värillä merkittyjä puita.

Äitinsä kanssa patikoimassa ollut tytär oli taittanut reittiä ennenkin ja muisteli polun olevan oikea. He itse aikoivat kuitenkin jatkaa Juumaan vielä pidemmän oranssilla värillä merkityn reitin kautta, joten toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa.

Olimme kävelleet polkua muutamia satoja metrejä kun päätimme pysähtyä lepäämään. Katselin karttaa ja tulin siihen tulokseen, että reitti vaikutti oikealta. Tämä oli kuitenkin virhe ja olisi johtanut meidät pahasti harhaan ilman kohtalon puuttumista peliin.

Olimme eronneet äidistä ja tyttärestä noin pariakymmentä minuuttia aikaisemmin. Istuimme polun varrella, kun huomasin ihmishahmon juoksevan tulosuunnastamme vauhdilla meitä kohti. Tunnistin naisen heti. Se oli äitinsä kanssa patikoinut tytär.

Ehdin jo ajatella, että huonohkosti liikkumaan pystyneelle äidille oli sattunut jotain ja tytär oli lähtenyt hakemaan apua. Kysyin mikä oli hätänä. Nainen haukkoi henkeään. Hän kertoi hengästyneenä, että me emme ole Pienellä Karhunkierroksella ja kehotti kääntymään takaisin.

Äiti ja tytär olivat jatkaneet omaa matkaansa valitsemaansa suuntaan ja havainneet polun merkeistä vasta hetkeä myöhemmin, että todellinen risteysalue olikin tullut heitä vastaan. Tytär oli muistanut meille neuvomansa reitin väärin.

Hän mitä ilmeisimminkin oli siltä seisomalta riisunut rinkkansa ja lähtenyt juoksemaan takaisin varoittaakseen meitä. Kiittelin naista monta kertaa. Hän oli huojentuneen näköinen tavoittaessaan meidät ja saadessaan viestinsä välitettyä. Hän hymyili ja lähti takaisin äitinsä luokse. Tämän jälkeen emme enää tavanneet heitä.

Naisen toiminta oli mielestäni aivan uskomattoman reilua. Hän olisi helposti voinut vain antaa asian olla ja vakuutella itselleen meidän tajuavan itsekin kulkevamme väärään suuntaan. Ilman tyttären hyväntahtoisuutta ja huonohkon kartanlukutaitoni vuoksi olisimme todennäköisesti olleet todellisissa ongelmissa, sillä väsymyksen lisäksi myös vesivarantomme olivat lopussa.

Käännyimme takaisin ja päädyimme lopulta oikealle polulle. Juumaan oli polunvarsikyltin mukaan matkaa enää vain 3,7 kilometriä. Edessämme virtasi kirkasta vettä tarjoava puro. Täytimme kenttäpullomme puhtaalla juomavedellä.

Hetken kuluttua takaamme lähestyi tuttu pariskunta, johon olimme tutustuneet jo Ansakämpällä paria päivää aiemmin. Kuljimme yhdessä läheiselle levähdyspaikalle ruokailemaan.

Kirjoitin tekstiviestin miehelle, joka edellisenä päivänä oli ystävällisesti autonsa avaimet meille luovuttanut. Kerroin sijaintimme ja arvioin saapumisajankohtamme Oulangan luontokeskukselle. Hän vastasi minulle myöhemmin ja vaikutti olevan mielissään, sillä pariskunnan arvio omasta saapumisesta tapaamispaikalle oli lähestulkoon sama.

Ruokailun jälkeen hyvästelimme myös kanssamme aterioineen pariskunnan ja vihoviimeinen etappimme erämaassa alkoi.

Haasteena vastassa oli vielä noin 250 askelta käsittävät portaat Kallioportin näköalapaikalle, mistä reitti kuitenkin jatkui melko helppokulkuisena aina Juuman leirintäalueelle saakka.

Päästäessämme Artun myöhemmin uimaan huomasimme koirallemme muodostuneen ikävän punoittavat hankaumat, jotka sen kantama reppu oli aiheuttanut ihoon valjaiden hihnojen alle. Otin kantooni myös koiran kantamukset ja kytkin valjaiden hihnat siten, että ne eivät päässeet enää hankaamaan koiran ihoa enempää.

Arttu oli ollut ilmeisen kivuliaista ihorikoista huolimatta koko matkan ajan erittäin reipas ja jopa kaksi vielä vastaan tullutta riippusiltaa se ylitti hienosti lievää jännittyneisyyttä lukuun ottamatta. Koiran haavaumat puhdistimme myöhemmin apteekista ostamillamme välineillä ja ne alkoivat paranemaan nopeasti.

Saavuttuamme Juumaan löysimme pariskunnan kuvaileman auton nopeasti ja pakkasimme tavaramme sisälle. Automaattivaihteinen ja farmarimallinen E-sarjan Mercedes-Benz oli kyllä itselleni hieman outo tuttavuus, mutta onnistuin kuin onnistuinkin täyttämään pariskunnalle antamani lupauksen ja toimitimme auton Oulangan luontokeskukselle hetkeä ennen auton omistajien saapumista paikalle.

Jutustelimme tovin pariskunnan kanssa ja kiittelimme heidän hyväntahtoisuuttaan. Olin edelleen häkeltynyt heidän kyvystään luottaa täysin ventovieraisiin. Heille asia oli kuitenkin huomattavasti luonnollisempi. Pariskunta kertoi olevansa sikafarmareita ja kuuluvansa helluntaiseurakuntaan.

He vain naureskelivat kun kerroin, että tuntuuhan se hassulta ajaa täysin vieraassa paikassa täysin vieraiden ihmisten täysin vierasta autoa. He kokivat asian olevan enemmänkin korkeamman voiman johdattelemaa, sillä olihan sopimuksestamme ollut apua heille itselleenkin ja kun jopa saapumisemme luontokeskukselle osui vielä nappiin ajoituksen suhteen.

Olin erittäin tyytyväinen, että olin ollut pariskunnan luottamuksen arvoinen. Onnistuisiko tällainen yhteistoiminta kuinka helposti täällä meillä eteläisemmässä Suomessa? Kunpa ihmiset yleisesti pystyisivät luottamaan toisiinsa ja tekisivät enemmän yhteistyötä. Uskoisin, että olisimme silloin kaikki paljon onnellisempia.

Pariskunta toivotti meille siunausta ja hyvästelimme toisemme. Päätimme yöpyä seuraavan yön luontokeskuksen parkkialueella autossa, mutta sitä ennen kävimme peseytymässä läheisellä Camping-alueella.

Pohjoinen hyväntahtoisuus oli tullut meille tutuksi erittäin vahvasti jo patikkaretkellämme, mutta matkallamme Kemijärvelle, saimme siihen vielä viimeisen silauksen. Poikkesimme Posion Maaninkavaarassa vanhassa kyläkoulussa, missä pyöritettiin kesäkahvilaa ja kirpputoria.

Astuttuamme sisään kahvilaan tervehdimme omistajaa ja kysyin käykö maksuvälineenä kortti. Meillä ei edelleenkään ollut käteistä mukanamme. Omistaja pyöritteli päätään, mutta kertoi tarjoavansa meille kahvit. Joimme kupposet ja rupattelimme mukavia. Lupasimme tulla toistekin, mikäli siitä vastaisuudessa ohi ajaisimme ja varaavamme seuraavalla kerralla myös käteistä mukaamme.

”Hyvää” ei ole argumentti

Asioista keskustelu – vaikeistakin, on usein miellyttävää jos keskustelun jokaisella osapuolella on riittävät ja objektiiviset perustelut omille mielipiteilleen.

Vanha sanonta kertoo, että makuasioista ei voi kiistellä. Toki jokaisen mieltymys erilaisiin makuelämyksiin on yksilöllinen, eikä näistä asioista kiistely useinkaan liene kovinkaan hedelmällistä.

Mikä erottaa ystävän ja mikä ruoan? Kysymys on tottumuksista.

Voiko tällainen subjektiivinen mielipide kuitenkaan olla pätevä argumentti, kun vastakkain ovat kulinaristinen nautinto ja tuntevan elollisen olennon oikeus elämään? Mielestäni ei.

Kun puhutaan eläinten oikeuksista, on käsittämätöntä, että keskustelua toistuvasti vastakkainasetellaan suhteessa rahaan ja talouteen tai ihmisen pinttyneisiin ruokailutottumuksiin. Eläimen oikeus elämään ei ole mitenkään verrannollinen näihin asioihin. Keskustelu on tällöin täysin väärillä urilla.

Ihminen joka vakuuttelee itselleen tai muille olevansa ”heikompien” puolella ja apua tarvitsevien asialla, mutta samaan aikaan suhtautuu häilyvän piittaamattomasti luonnon monimuotoisuuteen ja eläinten kohteluun, tai suhtautuu välinpitämättömästi niiden yhtäläiseen oikeuteen olla ja elää, on surullisen hukassa oman reflektionsa suhteen. Kokeeko tällainen ihminen tosissaan itsensä oikeamieliseksi?

Ihminen ei ole lihansyöjä. Lihaa syödään ravintosuosituksiin nähden nykyään aivan liian paljon ja sen on todettu olevan yhteydessä myös moniin yhteiskunnallisiin ongelmiimme, kuten esimerkiksi ylipainoon tai syöpään.

Sekasyöjän ruoansulatusjärjestelmämme ansiosta pystymme hyödyntämään monipuolisesti monia erilaisia kasvikunnan tuotteita ruokavaliossamme ja vaihtoehtoja eettisempään ruokailuun on tänä päivänä tarjolla runsaasti. Ravintoarvoiltaan jopa oikeasti kattavia ja maukkaita sellaisia.

Se, onko joku hyvää, ei voi nousta argumenttina eettisen ajattelun yläpuolelle. Pidän minäkin lihan mausta ja sen koostumuksesta, mutta en tahdo sitä enää syödä, koska tapa miten ihminen lihantuotantoa toteuttaa on julmaa ja väärin. Tämän lisäksi se on yksi pahimmista ilmastonmuutoksen aiheuttajista.

Viime vuosina eri eläinoikeusjärjestöjen julkaisemat materiaalit eläintehtaiden todellisuudesta ympäri maailman ovat nostaneet vuosikymmeniä jatkuneet tehotuotannon vaietut epäkohdat tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Vaikka se ei sopisi markkinoiden tai päättäjien pirtaan, näistä asioista ei tule vaieta enää koskaan.

Eläinten olojen parantaminen tällaisilla tehtailla on välttämätöntä, mutta se ei ole mikään lopullinen ratkaisu, sillä niiden esineellistävä tarhaaminen hyötykäyttöön on jo lähtökohtaisesti moraalitonta ja väärin.

Tuntevan olennon olemassaolon vähättely ja toisen lajin näkeminen vain itselleen hyödykkeenä on ihmiselle itsensä epärealistista nostamista ylivertaiseen asemaan muihin elämänmuotoihin nähden. Se sokeuttaa järkevän ajattelun ja on kaukana kokonaisuuden näkemisestä.

Yksikään toinen eläin luonnossa ei toimi kuten ihminen. Petoeläin pääsääntöisesti tappaa elääkseen, koska sillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Ihminen tappaa ilokseen tai hyötyäkseen taloudellisesti, vaikka sillä olisi paljonkin muita vaihtoehtoja.

Eläimet ovat ihmisten kanssa hyvin samankaltaisia. Ne ovat elämänhaluisia yksilöitä, joilla on omat persoonallisuuden piirteensä, heikkoutensa ja vahvuutensa. Ne ovat tietoisia omasta itsestään, kykeneviä tuntemaan iloa ja surua, sekä kärsivät huonosta kohtelustaan, mikä oireilee fyysisesti ja psyykkisesti.

Tämän varmasti tunnistaa jokainen kotieläimestä huolehtiva ihminen omasta rakkaasta perheenjäsenestään. Miksi asia olisi toisin tuotantoeläimen kohdalla? Mikä erottaa ystävän ja mikä ruoan? Kysymys on tottumuksista.

Minä itse haluan kunnioittaa näiden tuntevien olentojen oikeutta elämään olemalla syömättä niitä ja olemalla näin lihottamatta lisää tämän teollisuudenalan paksuja tilipusseja. Ihmisenä minä voin näin toimia ja primitiivisen ajattelun lisäksi hyödyntää valinnoissani myös tunnetta oikeasta ja väärästä.

Tämän kaltaisen sairaan teollisuudenalan hallitun alasajon toteuttamisen aloittaminen olisi kunnioitettava teko. Siinä kuluttajalla olisi suuri rooli.

”Mutta kun se on hyvää”

On ahdistavan surullista joutua kuulemaan ja näkemään tämän kaltaista keskustelua – kelatkaa, joka päivä!

Ennalta ehkäisyyn

Kuten säännöllisesti tuntuu tapahtuvan, eduskunta käsittelee jälleen lakialoitetta, jossa vaaditaan tiettyihin rikoksiin syyllistyneiden tuomioiden koventamista. Eipä siitä ole pitkä aika, kun tätä vaadittiin rattijuopumukseen syyllistyneille. Aloite silloin oli mielestäni kyseenalainen, mutta nyt on kyseessä vielä enemmän tunteisiin vetoava aihe. Pedofilia.

Sana aiheuttaa usein välittömän ja syvän inhon tällaisen taipumuksen omaavaa ihmistä kohtaan. Taipumus pedofiliaan on moraalikäsitteidemme mukaan ehdottomasti väärin. Vaikka alkukantaisen ja tunnepitoisen reaktion sijasta haluankin ajatella asiaa hieman laajemmin, en ole asiasta eri mieltä. Puolustuskyvyttömän lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on ajatuksena vastenmielinen ja tuomittava.

Ansaitseeko pedofiilisen taipumuksen omaava ihminen osakseen ymmärrystä?

Tulisiko seksuaalirikollisten tuomioita kuitenkaan koventaa? Kuinka moni tuomioiden koventamista vaativista pysähtyy miettimään, että pedofiilinen teko, vaikka se rikollista onkin, on pedofilia ennen kaikkea sairaus? Tuleeko sairaat ihmiset sulkea vankilaan? Auttaako se ongelmien ratkaisuissa?

Pidemmät vankilatuomiot ehkä antaisivat vääryyttä kohdanneille ja kostonhimoisille ihmisille pintapuolisen tunteen oikeuden toteutumisesta. Tunteen, että paha on saanut palkkansa. Tällainen hurmos on kuitenkin vain väliaikaista ja pian mennyt ohi. Traumaattisuus ja paha olo sen sijaan ovat läsnä myös tämän jälkeen.

Hyödyttävätkö ankarammat vankilatuomiot todellisuudessa ketään? Mennäänkö tällaisissa pohdinnoissa toistuvasti metsään, kun asioita ei kyetä tarkastelemaan objektiivisesti ja kuljetaan tunteiden liian vahvasti siivittämällä tiellä?

Yhteiskunnalle tuomioiden koventaminen olisi taloudellisesti kallista, eivätkä ne edelleenkään poistaisi itse sairautta. Rikkaruohoa ei kitketä päätä katkaisemalla. Jos kestäviä ratkaisuja tahdotaan synnyttää, tulisi panostaa ennaltaehkäisyyn, eli tarttua ongelmien juurille.

En tarkoita, että rikollisesta teosta tulisi jättää rankaisematta. Onko tuomioiden koventaminen kuitenkaan oikea tapa pyrkiä ratkaisuihin? Tällaiseen kaavaillut varat voisi ennemmin käyttää pedofiliaan taipuvaisten ennaltaehkäisevään hoitoon, jolloin hyväksikäyttötapauksilta voitaisiin monilta osin välttyä. Välttää traumatisoitumista ja pelastaa monen ihmisen elämä.

Olipa kyse pedofiilistä itsestään, uhriksi joutuneesta lapsesta tai tämän omaisista, tuomioiden koventaminen ei heidän ongelmiaan mihinkään poista. Sairas henkilö tarvitsee edelleen apua. Myös uhrille ja tämän omaisille annettavan avun näkisin olevan kovennettua rangaistusta huomattavasti tärkeämpää.

Seuraavaan kysymykseen antamani vastaus saattaa herättää vastareaktion monessa ihmisessä. Ansaitseeko pedofiilisen taipumuksen omaava ihminen osakseen ymmärrystä? Omasta mielestäni ansaitsee. Kyllä, siinä missä kuka tahansa muukin sairas ihminen.

Suurin osa pedofiliaan taipuvaisista ihmisistä ei koskaan toteuta taipumuksiaan käytännössä, eivätkä näin ollen koskaan vahingoita ketään. Osa myös itse hakeutuu hoitoon taipumuksen tunnistaessaan. He joutuvat kuitenkin jatkuvasti hillitsemään itselleen luonnollista käyttäytymistä ja jopa piilottelemaan sairauttaan.

Kuinka raskasta voikaan olla ja elää itsensä kanssa voimatta olla oma itsensä? Kuinka kunnioitettava voikaan olla sellainen ihminen, joka ymmärtäessään taipumuksensa olevan väärin ja toiselle vahingollinen, jättää toimimatta mielihalunsa mukaisesti? Eikö tällainen ihminen ansaitse arvostusta ja ymmärrystä osakseen?

Kuinka moni hyväksikäyttöön lopulta syyllistyneistä pedofiileista olisi jättänyt lasta vahingoittavan tekonsa tekemättä, mikäli hänen ongelmaansa olisi osattu tarttua ajoissa? Olisiko meidän aika alkaa miettimään tätäkin vaikeaa aihetta vähemmän tunnekeskeisesti ja enemmän aitoa ratkaisua etsien?

Mielestäni apua tarvitseville ihmiselle tulisi tarjota kaikki mahdollinen yhteiskunnallinen apu. Varsinkin, jos he ovat itse sellaista halukkaita vastaan ottamaan. Rankaisun koventamiseen keskittyminen ei hyödytä ketään.

Uudistuminen vs. kehittyminen

Tämän päivän sana tuntuu olevan uudistuminen.

Ihmiset uudistavat itseään uusilla vaatteilla ja muilla ulkonäönmuutoksilla. Erilaisten tuotteiden ulkokuoret ja etiketit muuttuvat säännöllisesti. Poliisiorganisaatio uudistaa ilmettään uusilla teippauksilla autoissaan ja pukeutumisessa.

Firmat uusivat logojaan ja muita yritystensä mainoksia. Yleisradio käytti kosolti rahaa oman ilmeensä uudistamiseen ja jopa poliittiset puolueet pohtivat kokouksissaan miten uusiutua, jotta hiipuva kannatus saataisiin nousujohteiseksi.

Meidän tulee kehittyä ei uudistua.

Näitä kaikkia tuntuu yhdistävän yksi asia, pintapuolinen imagon kiillotus.

Uudistuminen kuuluu markkinatalouteen. Tuotetta pyritään väkisin pitämään kiinnostavana, että se menisi paremmin kaupan ja tuottaisi enemmän voittoa. Sisältö ei pääasiallisesti muutu mihinkään. Se pysyy yleensä samana, pienen pieniä ja epäolennaisia mikromuutoksia lukuun ottamatta.

Ei hyvää ja toimivaa tarvitse uudistaa väkisin ja huonon parantamiseen pyrkiminen pinnallisin keinoin on turhaa. Joskus vanhan on väistyttävä uuden tieltä, jotta kehitys voisi edetä.

Tähän pinnalliseen uudistustyöhön käytetylle vaivalle ja rahalle olisi varmasti käyttöä myös toisaalla.

Meidän tulee kehittyä ei uudistua. Uudistuminen nykymaailmassa on pääasiallisesti itsensä – ja muiden petkuttamista.

Kun suvaitsevaisuudesta tuli suvaitsemattomuutta

Yleisesti ajatellen suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden raja on häilyvä. Vaikka tarkoitusperät itsellä olisivat puhtaat, toisinaan ihmiset pahoittavat mielensä itselleen vieraista ajatuksista. Olen myös itse saanut niskaani syytöksiä suvaitsemattomuudesta näitä kantoja esille tuodessani.

Oman suvaitsevaisuuteni määritelmä on melko yksinkertainen. Ihminen voi olla millainen tahtoo ja tehdä mitä tahtoo, kunhan ei olemisellaan tai tekemisellään aiheuta pahaa toisille. Oli sitten kyse muista ihmisistä, eläimistä tai luonnon- ja elämän kunnioittamisesta yleisesti. Tätä periaatetta pyrin toteuttamaan myös omassa elämässäni.

Myös ystävä on ollut vieras ja tuntematon, ennen kuin häneen on tutustunut.

Vaikka on asioita, mitä en suvaitse, uskaltaisin silti kutsua itseäni suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Olen vahvasti myös sitä mieltä, että on olemassa asioita, joita vain ei voi hyväksyä. Yksi tällainen asia on rasismi ja siihen liittyvä henkinen tai fyysinen väkivalta. Se yksinkertaisesti on väärin, eikä ansaitse sijaa demokraattisissa elimissämme.

Kehittyvän nuoren ihmisen ajattelu pohjautuu usein vanhemmilta ja sukulaisilta opittuihin käsitteisiin. Myös muun lähipiirin vaikutuksella on vahva merkitys yksilön ideologisen arvopohjan muokkautumiselle. Nuorena koettu ahdasmielinen ilmapiiri tukee omia arvokäsityksiä pitkälle aikuisikään ja valitettavan usein myös periytyy tuleville jälkipolville.

Omaa suhtautumistaan asioihin voi olla vaikea ymmärtää ahtaaksi, mikäli suvaitsemattomuus on ollut valtavirtaista ja täysin normaalia piireissä, missä nuoruutensa on viettänyt. Herääminen tällaisesta kuplasta ei ole helppoa.

Kierre on kuitenkin mahdollista katkaista, sillä elämänkokemus ja kohtaamiset eritaustaisten ihmisten kanssa yleensä avaavat itsenäiseen ajatteluun kykenevän ihmisen silmät ennemmin tai myöhemmin. Myös ystävä on ollut vieras ja tuntematon, ennen kuin häneen on tutustunut.

Yhteiskuntamme ei rakennu ulkopuolisilta suljettujen erillisten yhteisöjen varaan. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tai toista väärää. On vain olemassa erilaisia yksilöitä erilaisista lähtökohdista, joita meidän kaikkien tulisi oppia kunnioittamaan samanarvoisina ihmisinä. Yhdessä me muodostamme yhteiskuntamme, missä jokaisella tulee olla yhdenvertainen oikeus olla ja elää yhteisiä sääntöjämme noudattaen.

Tärkeää näitä asenteita muokatessa, olisi pyrkiä tarkastelemaan asioita oman kuorensa ulkopuolelta. Toista ymmärtämään voi oppia vain toisen asemaan asettumalla. Yksilöinä me vastaamme itse tekemisistämme, eikä kokonaisia kansakuntia voi tuomita näiden yksittäisten yksilöiden tekojen perusteella – rasismin aatteena voi.

Suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita, eikä suvaitsemattomuus suvaitsemattomuutta kohtaan tee ihmisestä suvaitsematonta. Päinvastoin. Huolellinen perustelu ahtaita asenteita vastaan jopa auttaa suvaitsematonta suvaitsemaan asioita paremmin.

Poissa silmistä, poissa mielestä

Iskipä silmiini tänään uutinen Tamperelainen-lehden verkkojulkaisusta: ”Keskustorin kohukivi lähtee ensi viikolla – Tässä neljä vaihtoehtoa!”

Kyseessä on siis kauniin kaupunkimme Keskustorilla sijaitseva taiteilija Radoslaw Grytan suunnittelema kivipenkki, mikä kuuluu Aleksis Kiven kadun 19-osaiseen Kivikirjasto -teokseen.

Oikea tapa näiden epäkohtien ratkaisemiseksi ei voi olla itse aiheuttamiemme ongelmien siirtäminen pois silmistämme tai julkisen- ja yksityisen järjestyksenvalvonnan lisääminen.

Tämä vuonna 2007 kaupunkilaisia ihastuttamaan ja vihastuttamaan asetettu teos aiotaan nyt siirtää katukuvasta pois. Miksikö?

Syyksi on kerrottu paikan ahtaus ja niinkin vakava asia, että kyseinen kivi on houkutellut laitapuolenkulkijoita lepuuttelemaan jalkojaan sillä istuen. Kiven ovat istumapaikakseen vallanneet myös keskustassa aikaansa viettävät nuorisojoukot.

Asia on koettu kerrassaan niin häiritseväksi, että kokoomuslainen pormestarimme Anna-Kaisa Ikonen on jo maaliskuussa luvannut kiven siirtyvän kesään mennessä pois nykyiseltä paikaltaan.

Lupauksen lunastamisen aika on nyt tullut ja kivi tullaan siirtämään kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Uutta sijoituspaikkaa ei ole vielä päätetty, mutta sen pohtimiseen on varattu virkamiestemme aikaa. Kivi siirtynee hetkeksi kaupungin varastoon.

Kun tämä järjestyshäiriöiden symboliksi muodostunut merkkipaalu ja sosiaalisten ongelmiemme yksi merkittävimmistä aiheuttajista nyt vihdoin siistitään pois silmistämme, voinemme jälleen kiittää kaupunkimme äitejä ja isiä vastuullisista päätöksistään. Ongelmat on vihdoinkin ratkaistu.

Mietin tässä, että olisikohan kivi hyvä siirtää vaikka Hervantaan Väkipyöränkadulle, minne myös asunnottomat, sekä päihde- ja mielenterveysongelmaiset on siirretty jo aikaisemmin vuonna 2011? Onnistuttiinhan tälläkin muutoksella siistimään keskustamme katukuvaa ja siirtämään ongelmat toisaalle.

Hervanta on kuitenkin hyvä paikka, mihin kaikki kaupungillemme epämieluisat asiat voidaan siivota pois, jotta me paremmat ihmiset voimme niiltä silmämme ummistaa ja kuvitella kaiken olevan hyvin.

On hienoa huomata, että kaupungissamme todellakin osataan oikealla tavalla käyttää aikaa ja rahaa näiden tärkeiden asioiden hoitamiseksi. Seuraavaksi päättäjät voisivat ottaa harkintaan myös läheisen Raatihuoneen rappusten pois siirtämisen. Kerääväthän nekin toistuvasti epämieluisia vieraita paikalle päivystämään ja katukuvaamme pilaamaan.

Jos asiaa nyt ihan vakavissaan tarkastellaan, tämä on taas näitä luokassaan järjettömiä aivopieruja, joilla ei todellakaan sosiaalisia ongelmia ratkaista. Kyse on vastuuttomasta ajattelusta, jonka ainoa tarkoitus on taistella ilkeitä oireita vastaan, pureutumatta niitä aiheuttavien sairauksien syihin. Miksi ihmiset voivat pahoin ja syrjäytyvät?

Nyt tapahtuva kiven siirtely on verrattavissa tapaan, millä asunnottomien nukkumista esimerkiksi puiston penkeillä on pyritty kitkemään. Tätä on toteutettu muun muassa Helsingissä asentamalla penkkien keskelle käsinojana toimiva poikittainen rauta tai korvaamalla pitkät penkit yhden istuttavilla.

Raitiovaunu- ja bussipysäkeiltä on istuimia poistettu kokonaan ja erilaisille porrasmuodostelmille on asetettu betonisia kukkaruukkuja estämään liian leveä oleilu. Muillekin korokkeille on asennettu milloin mitäkin kaiteita, mitkä tekevät pitkälleen vetäytymisen mahdottomaksi.

Lontoossa ongelmaa on hoidettu vieläkin törkeämmällä tavalla, kun syvennyksiin asuntojen pihoille on maahan asennettu metallipiikkejä, joiden tarkoituksena on ollut estää kodittomia nukkumasta rakennusten läheisyydessä. Piikkejä on kiinnitetty myös ikkunoiden ulkopuolella oleviin tasanteisiin.

Tämäkö on se tapa millä me tahdomme pitää huolta toisistamme? Leikkaamalla sosiaalimenoista ja ahdistamalla lisää jo valmiiksi ahtaalla olevia, me vain lisäämme tällaisten lieveilmiöiden syntymistä.

Oikea tapa näiden epäkohtien ratkaisemiseksi ei voi olla itse aiheuttamiemme ongelmien siirtäminen pois silmistämme tai julkisen- ja yksityisen järjestyksenvalvonnan lisääminen. Epäkohdat eivät sillä mihinkään katoa. Ne vain muuttavat paikkaa, pahenevat entisestään ja kostautuvat monin verroin tulevaisuudessa.

Ihmisarvoinen kohtelu kuuluu kaikille ja meillä kaikilla sosiaaliluokkaan katsomatta tulee olla yhtälainen oikeus oleilla yhteisillä alueillamme.

Olisiko jo aika miettiä aidosti kestäviä ratkaisuja syrjäytymiskierteen katkaisemiseksi ja keinoja, millä nykyiset syrjäytyneet saataisiin takaisin osaksi yhteiskuntaamme ja yhdenvertaisesti osallistumaan sen rakentamiseen?

Ulkoistaminen: mahdollisuus vai sula mahdottomuus?

Ulkoistaminen tuntuu olevan päivän sana. Yritysten lisäksi myös säätiöt ja kunnat siirtävät aiemmin itse tuottamiaan palveluja ulkopuolisten yritysten hoidettavaksi nopealla tahdilla.

Ne keventävät näin omia käsiään ja henkilöstökulujen osalta kvartaaleja saadaan siistittyä. Keino vaikuttaa näppärältä ja on kuin jokin fantastinen ihanuus – oikeistolaisen märkä päiväuni. Monesti kvartaaliajattelu vain ei ole kovin kaukonäköistä.

Miksi ylipäänsä näin suuri määrä ihmisiä valitaan kokeisiin ja jokaiselta osallistumismaksu veloitetaan, kun itse opiskelumahdollisuutta ei ole aikomustakaan tarjota kuin murto-osalle hakijoista?

Lasku veronmaksajille on usein melkoinen, kun asiaa tarkastellaan pidemmällä aikavälillä. Tätä laskua eivät maksa pelkästään ulkoistavat tahot, vaan ulkoistamisen vaikutukset näkyvät vahvasti myös taloudellisesti heikommassa asemassa olevien elämässä. Lopullisina hyötyjinä ovat jälleen kerran kasvottomat voittoa tavoittelevat yritykset.

Tänä keväänä sain kutsun osallistua sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon soveltuvuuskokeeseen. Kutsun saivat myös 199 muuta lähihoitajan koulutuksesta kiinnostunutta. Kyseessä oli aikuiskoulutus, eli hakijat pääosin koostuivat työttömistä tai työttömyysuhan alla olevista ammatinvaihtajista.

Tampereella kokeen järjesti Dexter Oy niminen osakeyhtiö. Siis voittoa tavoitteleva yritys, mille kyseinen tehtävä oli koulutuksen järjestäjän toimesta ulkoistettu. Ennen soveltuvuuskokeeseen osallistumista tuli osallistujan maksaa yrityksen tilille 60 €.

Kyseinen rahamäärä ei ehkä yksinään tunnu erityisen suurelta, eikä se välttämättä ole työssä käyvälle mikään ongelma. Jos taas asiaa mietitään Kelan työmarkkinatuella (noin 700 €/kk miinus verot) elävän ihmisen näkökulmasta, saattaa summa hyvinkin muodostua mahdottomaksi.

Tukea osallistumiseen voisi tietenkin aina anoa sossusta tai pyytää apua läheisiltään, mutta mikäli tätä summaa ei ajoissa ehdi saada kasaan, rajaisi se pienituloisen ulos tilaisuudesta. Ehkä näin toisille kävikin?

Lähtökohtaisesti kyseinen summa on kohtuuton ja jälleen kerran toiminta haiskahtaa.

Soveltuvuuskokeet järjestettiin kahtena eri päivänä normaalin työpäivän keston ajan. Henkilöstöä yritykseltä oli paikalla muutamia ja tilaisuus toteutettiin koulutuksen järjestävän oppilaitoksen tiloissa.

Kokeet pitivät sisällään psykologin haastattelun ja erinäisiä tehtäviä, joilla mitattiin hakijan matemaattisia-, verbaalisia- ja psyykkisiä ominaisuuksia. Osallistujille jaettiin lyijykynät, mitkä kuitenkin kerättiin kokeen jälkeen pois. Teroittimen sai lainaksi, mikäli uskalsi pyytää. Myös itse koemateriaalia oli kierrätetty jo useita kertoja. Niihin ei saanut tehdä merkintöjä ja myös ne kerättiin takaisin.

Mahdollisia koemateriaalin lisenssimaksuja lukuun ottamatta, materiaalikuluja ei soveltuvuuskokeiden järjestäjälle siis syntynyt mitenkään huikeita määriä. Puhdasta paperia tietenkin kului useita satoja kappaleita, mutta niiden aiheuttamat kustannukset eivät varmasti määrään nähden mitään erityisen painavia olleet. Myös tilavuokrat saatiin varmasti minimoitua pitkälti oppilaitoksen piikkiin.

Yritys järjestää vastaavankaltaisia ja -hintaisia soveltuvuuskoetilaisuuksia useita kertoja vuodessa yhteistyössä eri oppilaitosten kanssa. Nopeasti voitaneen laskea yrityksen laskuttaneen pelkästään tähän soveltuvuuskokeeseen osallistuneilta yhteensä 12 000 € kahdesta työpäivästä. Muita palkkioita voi vain arvioida.

Ainakin omaan ajatteluuni nähden kyseinen summa tuntuu melko korkealta. Varsinkin, kun osallistumismaksu ei pitänyt sisällään minkäänlaista ateriaa. Ei edes kuppia kahvia tai muuta virvoketta. Koeaika odotteluineen oli kuitenkin pitkä ja ainakin oma osuuteni kesti koko päivän.

Tämän soveltuvuuskokeen 200 suorittajasta tiputettiin heti kättelyssä noin 140 henkilöä ulos kyseisen oppilaitoksen hausta. Jatkoon päässeistä noin 60 hakijasta opiskelemaan valittiin jatkohaastattelun jälkeen reilusti alle puolet.

Miksi ylipäänsä näin suuri määrä ihmisiä valitaan kokeisiin ja jokaiselta osallistumismaksu veloitetaan, kun itse opiskelumahdollisuutta ei ole aikomustakaan tarjota kuin murto-osalle hakijoista?

Soveltuvuuskokeen tulokset ovat voimassa yhden vuoden ja niillä voi hakea myös muihin oppilaitoksiin. Pyynnöstä Dexter Oy välittää kokeen tulokset veloituksetta suoraan muihin hakukohteisiin hakijan niin halutessa. Tätä pidän hyvänä asiana. Ongelmalliseksi asian tekee kuitenkin yksityiskohta, että hakija itse ei saa tietää tuloksistaan.

Tuloksiaan voi tiedustella yrityksen puhelinnumerosta mystisenä ”palauteaikana”. Eli tiettynä päivänä ja tiettynä aikana, joka yllättäen on vasta kevään hakuaikojen jälkeen. Kun alkukeväästä sähköpostitse tuloksiani yrityksestä kyselin, ei niitä minulle kerrottu. Yrityksellä on aikaisemmin ollut käytössään myös järjestely, missä hakija voi tilata kokeiden tulokset kirjallisina erillistä maksua vastaan.

Hakija siis joko ottaa riskin ja hakee useaan oppilaitokseen yhdellä suorittamallaan tuloksella, jota hän ei edes tiedä, tai kiltisti maksaa yritykselle uuden osallistumismaksun toisessa soveltuvuuskokeessa tuloksiaan mahdollisesti parantaakseen.

Rahastaminen tässä maistuu, mutta mitäpä voittoa tavoitteleva yritys ei tekisi voittoaan lisätäkseen? Juuri tässä on yksi ulkoistamisen epäkohta. Se ei ole reilua tai tasapuolista. Se asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan jo ennestään taloudellisesti eriarvoisen asemansa lisäksi. Ennen oppilaitokset sentään järjestivät valintakokeensa itse, eivätkä ne läheskään aina maksaneet osallistujalle mitään, paitsi ehkä verojen muodossa.

Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että ilmeisesti pääsin soveltuvuuskokeista läpi varsin hyvin. Tuloksiani en vieläkään tiedä. En niitä yritykseltä vaivautunut palauteaikana kyselemään. En myöskään ollut halukas maksamaan osallistumismaksua uudelleen. Otin riskin ja hain tuloksillani kahteen eri oppilaitokseen. Minut valittiin opiskelijaksi niihin molempiin. Toista näistä paikoista en tietenkään voinut ottaa vastaan, mutta ehkä joku jatkohaastatteluissa tippunut saa pian iloista postia.

Mitä tulee niihin hakijoihin, jotka yrityksistään huolimatta eivät koulupaikkaa tänä keväänä saaneet, olen pahoillani ja kannustan yrittämään uudelleen. Heidän puolestaan voin vain toivoa, että tämän kaltaisen ulkoistamisen epäkohtiin saadaan tulevaisuudessa jotain muutosta parempaan. Itse yritän tuoda sitä julkisen keskustelun muodossa ja siksi kirjoitin tämän rahastavaa yritystoimintaa kritisoivan kirjoituksen.

Ihmisille tulee laatia reilut säännöt parantaa mahdollisuuksiaan työelämässä, eikä sitä peliä voida pelata voittoa tavoittelevien yritysten ehdoilla. Myös aloituspaikkojen lisääminen sosiaali- ja terveysalalle olisi enemmän kuin suotavaa kylmentyvässä yhteiskunnassamme. Pitäisihän se joku tolkku olla talkkunankin syönnissä.