Iskipä silmiini tänään uutinen Tamperelainen-lehden verkkojulkaisusta: ”Keskustorin kohukivi lähtee ensi viikolla – Tässä neljä vaihtoehtoa!”

Kyseessä on siis kauniin kaupunkimme Keskustorilla sijaitseva taiteilija Radoslaw Grytan suunnittelema kivipenkki, mikä kuuluu Aleksis Kiven kadun 19-osaiseen Kivikirjasto -teokseen.

Oikea tapa näiden epäkohtien ratkaisemiseksi ei voi olla itse aiheuttamiemme ongelmien siirtäminen pois silmistämme tai julkisen- ja yksityisen järjestyksenvalvonnan lisääminen.

Tämä vuonna 2007 kaupunkilaisia ihastuttamaan ja vihastuttamaan asetettu teos aiotaan nyt siirtää katukuvasta pois. Miksikö?

Syyksi on kerrottu paikan ahtaus ja niinkin vakava asia, että kyseinen kivi on houkutellut laitapuolenkulkijoita lepuuttelemaan jalkojaan sillä istuen. Kiven ovat istumapaikakseen vallanneet myös keskustassa aikaansa viettävät nuorisojoukot.

Asia on koettu kerrassaan niin häiritseväksi, että kokoomuslainen pormestarimme Anna-Kaisa Ikonen on jo maaliskuussa luvannut kiven siirtyvän kesään mennessä pois nykyiseltä paikaltaan.

Lupauksen lunastamisen aika on nyt tullut ja kivi tullaan siirtämään kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Uutta sijoituspaikkaa ei ole vielä päätetty, mutta sen pohtimiseen on varattu virkamiestemme aikaa. Kivi siirtynee hetkeksi kaupungin varastoon.

Kun tämä järjestyshäiriöiden symboliksi muodostunut merkkipaalu ja sosiaalisten ongelmiemme yksi merkittävimmistä aiheuttajista nyt vihdoin siistitään pois silmistämme, voinemme jälleen kiittää kaupunkimme äitejä ja isiä vastuullisista päätöksistään. Ongelmat on vihdoinkin ratkaistu.

Mietin tässä, että olisikohan kivi hyvä siirtää vaikka Hervantaan Väkipyöränkadulle, minne myös asunnottomat, sekä päihde- ja mielenterveysongelmaiset on siirretty jo aikaisemmin vuonna 2011? Onnistuttiinhan tälläkin muutoksella siistimään keskustamme katukuvaa ja siirtämään ongelmat toisaalle.

Hervanta on kuitenkin hyvä paikka, mihin kaikki kaupungillemme epämieluisat asiat voidaan siivota pois, jotta me paremmat ihmiset voimme niiltä silmämme ummistaa ja kuvitella kaiken olevan hyvin.

On hienoa huomata, että kaupungissamme todellakin osataan oikealla tavalla käyttää aikaa ja rahaa näiden tärkeiden asioiden hoitamiseksi. Seuraavaksi päättäjät voisivat ottaa harkintaan myös läheisen Raatihuoneen rappusten pois siirtämisen. Kerääväthän nekin toistuvasti epämieluisia vieraita paikalle päivystämään ja katukuvaamme pilaamaan.

Jos asiaa nyt ihan vakavissaan tarkastellaan, tämä on taas näitä luokassaan järjettömiä aivopieruja, joilla ei todellakaan sosiaalisia ongelmia ratkaista. Kyse on vastuuttomasta ajattelusta, jonka ainoa tarkoitus on taistella ilkeitä oireita vastaan, pureutumatta niitä aiheuttavien sairauksien syihin. Miksi ihmiset voivat pahoin ja syrjäytyvät?

Nyt tapahtuva kiven siirtely on verrattavissa tapaan, millä asunnottomien nukkumista esimerkiksi puiston penkeillä on pyritty kitkemään. Tätä on toteutettu muun muassa Helsingissä asentamalla penkkien keskelle käsinojana toimiva poikittainen rauta tai korvaamalla pitkät penkit yhden istuttavilla.

Raitiovaunu- ja bussipysäkeiltä on istuimia poistettu kokonaan ja erilaisille porrasmuodostelmille on asetettu betonisia kukkaruukkuja estämään liian leveä oleilu. Muillekin korokkeille on asennettu milloin mitäkin kaiteita, mitkä tekevät pitkälleen vetäytymisen mahdottomaksi.

Lontoossa ongelmaa on hoidettu vieläkin törkeämmällä tavalla, kun syvennyksiin asuntojen pihoille on maahan asennettu metallipiikkejä, joiden tarkoituksena on ollut estää kodittomia nukkumasta rakennusten läheisyydessä. Piikkejä on kiinnitetty myös ikkunoiden ulkopuolella oleviin tasanteisiin.

Tämäkö on se tapa millä me tahdomme pitää huolta toisistamme? Leikkaamalla sosiaalimenoista ja ahdistamalla lisää jo valmiiksi ahtaalla olevia, me vain lisäämme tällaisten lieveilmiöiden syntymistä.

Oikea tapa näiden epäkohtien ratkaisemiseksi ei voi olla itse aiheuttamiemme ongelmien siirtäminen pois silmistämme tai julkisen- ja yksityisen järjestyksenvalvonnan lisääminen. Epäkohdat eivät sillä mihinkään katoa. Ne vain muuttavat paikkaa, pahenevat entisestään ja kostautuvat monin verroin tulevaisuudessa.

Ihmisarvoinen kohtelu kuuluu kaikille ja meillä kaikilla sosiaaliluokkaan katsomatta tulee olla yhtälainen oikeus oleilla yhteisillä alueillamme.

Olisiko jo aika miettiä aidosti kestäviä ratkaisuja syrjäytymiskierteen katkaisemiseksi ja keinoja, millä nykyiset syrjäytyneet saataisiin takaisin osaksi yhteiskuntaamme ja yhdenvertaisesti osallistumaan sen rakentamiseen?

Ulkoistaminen tuntuu olevan päivän sana. Yritysten lisäksi myös säätiöt ja kunnat siirtävät aiemmin itse tuottamiaan palveluja ulkopuolisten yritysten hoidettavaksi nopealla tahdilla.

Ne keventävät näin omia käsiään ja henkilöstökulujen osalta kvartaaleja saadaan siistittyä. Keino vaikuttaa näppärältä ja on kuin jokin fantastinen ihanuus – oikeistolaisen märkä päiväuni. Monesti kvartaaliajattelu vain ei ole kovin kaukonäköistä.

Miksi ylipäänsä näin suuri määrä ihmisiä valitaan kokeisiin ja jokaiselta osallistumismaksu veloitetaan, kun itse opiskelumahdollisuutta ei ole aikomustakaan tarjota kuin murto-osalle hakijoista?

Lasku veronmaksajille on usein melkoinen, kun asiaa tarkastellaan pidemmällä aikavälillä. Tätä laskua eivät maksa pelkästään ulkoistavat tahot, vaan ulkoistamisen vaikutukset näkyvät vahvasti myös taloudellisesti heikommassa asemassa olevien elämässä. Lopullisina hyötyjinä ovat jälleen kerran kasvottomat voittoa tavoittelevat yritykset.

Tänä keväänä sain kutsun osallistua sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon soveltuvuuskokeeseen. Kutsun saivat myös 199 muuta lähihoitajan koulutuksesta kiinnostunutta. Kyseessä oli aikuiskoulutus, eli hakijat pääosin koostuivat työttömistä tai työttömyysuhan alla olevista ammatinvaihtajista.

Tampereella kokeen järjesti Dexter Oy niminen osakeyhtiö. Siis voittoa tavoitteleva yritys, mille kyseinen tehtävä oli koulutuksen järjestäjän toimesta ulkoistettu. Ennen soveltuvuuskokeeseen osallistumista tuli osallistujan maksaa yrityksen tilille 60 €.

Kyseinen rahamäärä ei ehkä yksinään tunnu erityisen suurelta, eikä se välttämättä ole työssä käyvälle mikään ongelma. Jos taas asiaa mietitään Kelan työmarkkinatuella (noin 700 €/kk miinus verot) elävän ihmisen näkökulmasta, saattaa summa hyvinkin muodostua mahdottomaksi.

Tukea osallistumiseen voisi tietenkin aina anoa sossusta tai pyytää apua läheisiltään, mutta mikäli tätä summaa ei ajoissa ehdi saada kasaan, rajaisi se pienituloisen ulos tilaisuudesta. Ehkä näin toisille kävikin?

Lähtökohtaisesti kyseinen summa on kohtuuton ja jälleen kerran toiminta haiskahtaa.

Soveltuvuuskokeet järjestettiin kahtena eri päivänä normaalin työpäivän keston ajan. Henkilöstöä yritykseltä oli paikalla muutamia ja tilaisuus toteutettiin koulutuksen järjestävän oppilaitoksen tiloissa.

Kokeet pitivät sisällään psykologin haastattelun ja erinäisiä tehtäviä, joilla mitattiin hakijan matemaattisia-, verbaalisia- ja psyykkisiä ominaisuuksia. Osallistujille jaettiin lyijykynät, mitkä kuitenkin kerättiin kokeen jälkeen pois. Teroittimen sai lainaksi, mikäli uskalsi pyytää. Myös itse koemateriaalia oli kierrätetty jo useita kertoja. Niihin ei saanut tehdä merkintöjä ja myös ne kerättiin takaisin.

Mahdollisia koemateriaalin lisenssimaksuja lukuun ottamatta, materiaalikuluja ei soveltuvuuskokeiden järjestäjälle siis syntynyt mitenkään huikeita määriä. Puhdasta paperia tietenkin kului useita satoja kappaleita, mutta niiden aiheuttamat kustannukset eivät varmasti määrään nähden mitään erityisen painavia olleet. Myös tilavuokrat saatiin varmasti minimoitua pitkälti oppilaitoksen piikkiin.

Yritys järjestää vastaavankaltaisia ja -hintaisia soveltuvuuskoetilaisuuksia useita kertoja vuodessa yhteistyössä eri oppilaitosten kanssa. Nopeasti voitaneen laskea yrityksen laskuttaneen pelkästään tähän soveltuvuuskokeeseen osallistuneilta yhteensä 12 000 € kahdesta työpäivästä. Muita palkkioita voi vain arvioida.

Ainakin omaan ajatteluuni nähden kyseinen summa tuntuu melko korkealta. Varsinkin, kun osallistumismaksu ei pitänyt sisällään minkäänlaista ateriaa. Ei edes kuppia kahvia tai muuta virvoketta. Koeaika odotteluineen oli kuitenkin pitkä ja ainakin oma osuuteni kesti koko päivän.

Tämän soveltuvuuskokeen 200 suorittajasta tiputettiin heti kättelyssä noin 140 henkilöä ulos kyseisen oppilaitoksen hausta. Jatkoon päässeistä noin 60 hakijasta opiskelemaan valittiin jatkohaastattelun jälkeen reilusti alle puolet.

Miksi ylipäänsä näin suuri määrä ihmisiä valitaan kokeisiin ja jokaiselta osallistumismaksu veloitetaan, kun itse opiskelumahdollisuutta ei ole aikomustakaan tarjota kuin murto-osalle hakijoista?

Soveltuvuuskokeen tulokset ovat voimassa yhden vuoden ja niillä voi hakea myös muihin oppilaitoksiin. Pyynnöstä Dexter Oy välittää kokeen tulokset veloituksetta suoraan muihin hakukohteisiin hakijan niin halutessa. Tätä pidän hyvänä asiana. Ongelmalliseksi asian tekee kuitenkin yksityiskohta, että hakija itse ei saa tietää tuloksistaan.

Tuloksiaan voi tiedustella yrityksen puhelinnumerosta mystisenä ”palauteaikana”. Eli tiettynä päivänä ja tiettynä aikana, joka yllättäen on vasta kevään hakuaikojen jälkeen. Kun alkukeväästä sähköpostitse tuloksiani yrityksestä kyselin, ei niitä minulle kerrottu. Yrityksellä on aikaisemmin ollut käytössään myös järjestely, missä hakija voi tilata kokeiden tulokset kirjallisina erillistä maksua vastaan.

Hakija siis joko ottaa riskin ja hakee useaan oppilaitokseen yhdellä suorittamallaan tuloksella, jota hän ei edes tiedä, tai kiltisti maksaa yritykselle uuden osallistumismaksun toisessa soveltuvuuskokeessa tuloksiaan mahdollisesti parantaakseen.

Rahastaminen tässä maistuu, mutta mitäpä voittoa tavoitteleva yritys ei tekisi voittoaan lisätäkseen? Juuri tässä on yksi ulkoistamisen epäkohta. Se ei ole reilua tai tasapuolista. Se asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan jo ennestään taloudellisesti eriarvoisen asemansa lisäksi. Ennen oppilaitokset sentään järjestivät valintakokeensa itse, eivätkä ne läheskään aina maksaneet osallistujalle mitään, paitsi ehkä verojen muodossa.

Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että ilmeisesti pääsin soveltuvuuskokeista läpi varsin hyvin. Tuloksiani en vieläkään tiedä. En niitä yritykseltä vaivautunut palauteaikana kyselemään. En myöskään ollut halukas maksamaan osallistumismaksua uudelleen. Otin riskin ja hain tuloksillani kahteen eri oppilaitokseen. Minut valittiin opiskelijaksi niihin molempiin. Toista näistä paikoista en tietenkään voinut ottaa vastaan, mutta ehkä joku jatkohaastatteluissa tippunut saa pian iloista postia.

Mitä tulee niihin hakijoihin, jotka yrityksistään huolimatta eivät koulupaikkaa tänä keväänä saaneet, olen pahoillani ja kannustan yrittämään uudelleen. Heidän puolestaan voin vain toivoa, että tämän kaltaisen ulkoistamisen epäkohtiin saadaan tulevaisuudessa jotain muutosta parempaan. Itse yritän tuoda sitä julkisen keskustelun muodossa ja siksi kirjoitin tämän rahastavaa yritystoimintaa kritisoivan kirjoituksen.

Ihmisille tulee laatia reilut säännöt parantaa mahdollisuuksiaan työelämässä, eikä sitä peliä voida pelata voittoa tavoittelevien yritysten ehdoilla. Myös aloituspaikkojen lisääminen sosiaali- ja terveysalalle olisi enemmän kuin suotavaa kylmentyvässä yhteiskunnassamme. Pitäisihän se joku tolkku olla talkkunankin syönnissä.

En kannata yleistä asevelvollisuutta. Nykyinen järjestelmä, paitsi että se on sukupuoleen, uskontoon tai asumispaikkaan nähden epätasa-arvoinen, on se myös auttamatta vanhanaikainen, eikä takaa uskottavaa tai tarpeeksi motivoitunutta reserviä kriisitilanteen mahdollisesti osuessa kohdalle. Vapaaehtoisuuteen perustuva asepalvelus olisi huomattavasti oikeudenmukaisempi ja kustannustehokkaampi vaihtoehto.

Se myös mahdollistaisi tilanteen, missä palvelukseen hakeutuisi oikeasti motivoituneita nuoria miehiä ja naisia, joilla olisi parempi tahtotila ylläpitää osaamistaan myöhemmin myös reservissä. Toisin, kuin sellaisilla miehillä, jotka palvelukseen velvoitetaan vapaudenriiston uhalla vastentahtoisesti ja väkisin. Se on myös yhteiskunnalle kallista, sillä tällaisten ihmisten kouluttamiseen käytettävät varat valuvat kokolailla hukkaan ja ovat pois niiltä motivoituneilta henkilöiltä, joille näitä varoja voitaisiin suunnata myös laadukkaiden kertausharjoitusten muodossa.

Kansalaispalvelus voisi pitää sisällään yhteiskunnallisesti yleishyödyllisiä aiheita, mutta se voisi olla myös peruskoulunsa päättävälle nuorelle laajempi Tutustu työelämään –kampanja ennen jatko-opiskeluiden aloittamista.

Siviilipalvelus on toisaalta hyvä väylä tutustua työelämään ja oppia tarkastelemaan maailmaa hieman laajemmasta perspektiivistä, toisin, kuin usein kovin umpimielinen ja suppea kasarmiympäristö. Siviilipalveluksen luonne on sekin sinällään ongelmallinen, sillä myös se perustuu pakonomaisuuteen, mikäli armeijaan astuminen on yksilölle ylitsepääsemätön vaihtoehto, eikä vapautusta itselleen onnistu rauhanajaksi saamaan.

Moni valitsee vankeus- tai pantarangaistuksen. Tällainen rankaisutoimenpide taas on täysin ihmisoikeuksien vastaista ja totaalista yhteiskunnan varojen tuhlausta. Se ei yksinkertaisesti hyödytä ketään ja resursseja tuhlataan valtavia määriä. Lisäksi se tuo ikävän merkinnän nuoren ihmisen rekisteriin, mikä saattaa hankaloittaa totaalikieltäytyjän työllistymistä tulevaisuudessa ja lisätä syrjäytymisriskiä.

Yhteiskunnan kannalta kaikkia kansalaisiaan koskeva yleinen kansalaispalvelus olisi mielestäni huomattavasti järkevämpi ratkaisu asevelvollisuuden tilalle. Siis mikäli tällainen pakkoon perustuva järjestelmä on valtaosalle suomalaisista niin pyhä, että siitä ei voida luopua kokonaan.

Kansalaispalvelus voisi pitää sisällään yhteiskunnallisesti yleishyödyllisiä aiheita, mutta se voisi olla myös peruskoulunsa päättävälle nuorelle laajempi Tutustu työelämään –kampanja ennen jatko-opiskeluiden aloittamista.

Vaikka osalle lapsista tulevaisuuden uravalinnat ovat melko selkeitä jo nuoresta iästään huolimatta, ei moni peruskoulun 9. vuosiluokan jälkeen vielä tiedä, mitä tahtoisi aikuisena tehdä tai mihin ammattiin hänen kannattaisi kouluttautua. Yhä useampi nuori kouluttautuu aloille, mitkä eivät joko työllistä tai eivät vastaa nuoren käsityksiä tulevaisuudestaan. Osa nuorista ei jatka opintojaan oppivelvollisuuden päätyttyä tai keskeyttää ne ja on näin vaarassa syrjäytyä. Uudelleen kouluttautuminen myöhemmällä iällä taas on yhteiskunnalle kallista.

Jo toteutetun oppivelvollisuusajan pidentämisen sijaan kannattaisin ennemmin ajatusta tämän korvaavasta kansalaispalveluksesta, missä peruskoulun jälkeen nuorelle mahdollistettaisiin tilaisuus tutustua erilaisiin ammatteihin käytännössä työkokeilun muodossa. Velvollisuuden osalta kansalaispalveluksen kesto voisi olla 270 päivää, huomioiden kuitenkin viikonloput ja muut vapaapäiviksi määritellyt ajanjaksot. Se alkaisi normaalisti lukuvuosijärjestelmän mukaisesti kesälomakauden jälkeen.

Työkokeilujaksot olisivat noin 30 päivän mittaisia ja niitä suoritettaisiin yhteensä seitsemässä eri työympäristössä. Palvelustaan aloittavalla nuorella olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitkä ammattialat hän valitsisi työkokeilujaksoonsa. Näitä käytäisiin peruskoulussa läpi opinto-ohjaajan avustuksella ennen kansalaispalveluksen aloitusta. Jäljelle jäävät 60 päivää palvelustaan suorittavalle opetettaisiin erilaisia väestönsuojelu- ja ensiaputehtäviä, sekä muita yhteiskunnallisesti merkittäviä taitoja. Palvelukseen kuuluisi myös nuoren opastusta jatko-opintoihin hakeutumisesta.

Työkokeiluun perustuvalla kansalaispalveluksella luotaisiin nuorelle paremmat mahdollisuudet hahmottaa, mitkä ammatit olisivat juuri yksilölle itselleen sopivimpia ja antaisivat vahvemman ponnistuslaudan innostukselle lähteä opiskelemaan mieluisinta ammattialaa. Näin myös varmistettaisiin, että jokainen nuori saisi jo varhaisella iällä tärkeää tietoa, osaamista ja kokemusta myös muilta aloilta, mistä saattaisi olla hyötyä tulevaisuudessa.

Mitä sitten tapahtuisi asepalvelukselle, siviilipalvelukselle tai totaalikieltäytymiselle?

Asepalvelus muutettaisiin vapaaehtoiseksi ja palvelukseen astumisen ajankohdaksi asetettaisiin aikaisintaan se vuosi, kun palvelustaan suorittamaan saapuva täyttää 20-vuotta. Asepalvelus olisi myös palkallista, mistä luonnollisesti pidätettäisiin ansiotulovero ja muut vähennykset. Palveluksen voisi keskeyttää ilman seuraamuksia.

Noin kuukauden kestävä siviilipalvelus olisi niin ikään vapaaehtoista ja sillä voisi syventää jo kansalaispalveluksessaan oppimiaan taitoja. Myös siviilipalveluksesta maksettaisiin suorittajalle korvaus nykyisen käytännön mukaisesti.

Siviilipalveluksen suorittamisen ei välttämättä tarvitsisi olla este reservin toimintaan osallistumiselle myöhemmin. Sen voisi suorittaa myös asepalveluksen suorittanut – tai suorittamaan aikova henkilö. Reservistä voisi jatkossakin kieltäytyä nykyisen käytännön mukaisesti hakeutumalla täydennyspalvelukseen.

Totaalikieltäytymiseen ei olisi enää tarvetta, eikä Suomen kansalaisia näin ollen enää syyttöminä tuomittaisi ihmisarvoaan alentavaan tilanteeseen.

Käsi ylös, kuka tulee töihin etuajassa esimerkiksi siksi, että ehtii vaihtaa työvaatteet päälleen ennen suoritusta? Itse kuulun tähän joukkoon.

Aloilla, missä erillinen työvaatetus on pakollinen, osa työntekijöistä pukee työvaatteet päälleen jo kotona, säästäen näin omaa aikaansa. Tietyillä toimialoilla työvaatteet tulee säilyttää valmiustilassa työpaikalla esimerkiksi hygieniasyistä johtuen, eikä kotona valmistautuminen näin ollen ole mahdollista. Toisilla työpaikoilla ei edes tarvita erillisiä työvaatteita, vaan työntekijät ovat sonnustautuneet omiinsa.

Onko työntekijän uhrattava omaa aikaansa työnantajan eduksi ilman korvausta?

Esimerkiksi vartiointialalla laki määrittelee hyvin selvästi, missä tilanteissa työvaatteita saa käyttää. Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista 2 luku 32 §: ”Vartijan asua saa käyttää vain vartija vartioimistehtävissä.” Käytännössä tämä tarkoittaa, että työvaatteet saavat olla päällä vasta ennalta sovitun työvuoron alkaessa. Teoriassa se tarkoittaa myös sitä, että työasuun pukeutuminen kotona ja työmatkan suorittaminen työvaatteet päällä ei ole sallittua.

Jokaisella meillä on omat tarpeemme ja käsityksemme siitä, miten paljon aikaa tarvitsemme tulevaan työvuoroon valmistautumiseen. On siis vaikeaa asettaa eri toimialoja ja työntekijöitä yhdenvertaiseen asemaan työhön valmistautumiseen käytettävän ajan osalta.

Useilla työpaikoilla ohjeistuksessa mainitaan, että työvaatteiden päälle pukeminen ei ole työaikaa. Sen tulee tapahtua ennen työvuoron alkua. Toisaalta se on myös ihan loogista, sillä työajan alkaessa tulisi työntekijän olla valmiina siihen tehtävään mistä työnantaja hänelle palkan maksaa.

Onko tämä kuitenkaan oikein? Onko työntekijän uhrattava omaa aikaansa työnantajan eduksi ilman korvausta?

Piiloylityötä on työnantajan eduksi tehtävä työ, mikä tapahtuu varsinaisen palkallisen työajan ulkopuolella. Se voi olla esimerkiksi kymmenen- tai viisitoista minuuttia, minkä tunnollinen työntekijä käyttää vielä työvuoronsa päättymisen jälkeen työtehtävän suorittamiseen. Se voi olla vaikka työn viimeistelyä tai esimerkiksi vuoronvaihdon yhteydessä käytävää ohjeistusta seuraavalle työntekijälle.

Moni tekee tätä ihan omasta tahdostaan, eikä välttämättä koe siinä mitään ongelmaa. Toisille tämä taas saattaa olla varsin ärsyttävä jatkumo, kun työvuoroon ei ole resursoitu tarpeeksi työaikaa näiden ehkä pienten, mutta kokonaisuuden kannalta silti oleellisten yksityiskohtien huomioimiseen. Yhteistä näissä kuitenkin on se, että piiloylityöstä ei makseta palkkaa ja ainoa joka siitä hyötyy on työnantaja.

Omasta mielestäni aloilla missä työnantajan määrittelemien työvaatteiden käyttö on pakollista, tulisi työvaatteiden pukemiseen käytettävän ajan ehdottomasti olla palkallista työaikaa. Mielestäni ei ole oikeutettua vaatia työntekijää saapumaan töihin etuajassa vain siksi, että hän ehtii nämä työnteon kannalta oleelliset ja -pakolliset työvaatteet pukea päälleen.

Käytännössä, mikäli varsinainen työaika alkaisi esimerkiksi klo 08:00, tulisi siihen olla varattu viisitoista minuuttia valmistautumiseen ja varsinainen työ aloitettaisiin vasta klo 08:15. Tämä voisi toimia myös siten, että kyseinen vartti olisi varattu palkallisena klo 07:45 alkaen. Kyseistä aikaa voitaisiin pukeutumisen lisäksi hyödyntää myös vuoronvaihdossa tapahtuvaan ohjeistukseen vuoroaan päättävältä työntekijältä vuoroaan aloittavalle.

Vuoron päättymisen jälkeen omien vaatteiden vaihtamiseen käytettävän ajan säilyttäisin edelleen työntekijän omalla ajalla suoritettavana, ellei se työtehtävän suorittamisen kannalta muuta edellytä. Tällöin tämäkin aika tulisi huomioida resursseissa palkallisena.

Syksyisen harmaa ja sateinen perjantai-ilta joulukuussa ei estellyt päättäväistä ihmisjoukkoa, jotka kokoontumisvapauden turvin kerääntyivät vaatimaan oikeutta kaupan alan osa-aikatyöläisille Tampereella.

Lielahden K-citymarketin edustalle ilta viiden aikaan järjestäytyneiden mielenosoittajien osallistujamäärä ehkä jäi odotetusta reilusta sadasta, mutta se ei onnistunut laimentamaan huolestuneiden kansalaisten sanomaa. Pirkanmaan käräjäoikeuden 3. joulukuuta antama tuomio lisätyöntarjoamisvelvollisuutta – ja osa-aikatyötä koskevassa riita-asiassa työnantajan eduksi oli käsittämätön.

On hyvä ymmärtää, että vastentahtoisen osa-aikatyön ongelmat koskettavat meitä työntekijäluokkaan kuuluvia kaikkia yhteisesti.

Myyjä Tuija Hanhisalo on työskennellyt osa-aikaisella työsopimuksella K-citymarketille jo vuodesta 1988 – vastoin omaa tahtoaan. Päivitystä kokoaikaistamiseen ei työnantaja ollut työntekijän pyynnöistä huolimatta työsopimukseen kirjannut. Tänä aikana työpaikalle oli kuitenkin palkattu lukuisia uusia työntekijöitä. Palvelualojen ammattiliiton tuella Hanhisalo nosti työnantajaansa vastaan kanteen.

Myös toinen kanteen nostaneista työntekijöistä Nadja Nurminen oli toiminut toisessa K-citymarketissa jo vuosia osa-aikaisena ennen oman sopimuksensa kokoaikaiseksi päivittämistä.

Pirkanmaan käräjäoikeus hylkäsi molempien työntekijöiden kanteet ja hävinnyt osapuoli tuomittiin maksamaan oikeudenkäyntikuluja ja muita korvauksia yhteensä 54 000 euroa.

On hyvä ymmärtää, että vastentahtoisen osa-aikatyön ongelmat koskettavat meitä työntekijäluokkaan kuuluvia kaikkia yhteisesti.

Jos jopa Suomen oikeuslaitos antaa työnantajalle tällaisen signaalin, että työsopimuslain 2 luvun 5 §:ssä mainittua kohtaa ei tarvitse noudattaa, mitä voimme tulevaisuudessa odottaa tapahtuvan työsuhteiden kokoaikaistamiselle myös muilla aloilla?

Erittäin positiivista oli huomata, että edustusta mielenosoituksessa oli yli puoluerajojen ja ammattiliittojen. Paikalla oli puolueaktiiveja aina niin Vasemmistoliitosta, Suomen Sosialidemokraattisesta puolueesta kuin myös Suomen Kommunistisesta puolueesta, sekä näiden eri puolueosastoista. Myös oma puolueosastoni Mansen Punavihreät edusti itseään näkyvästi. Yhteensä meitä oli paikalla reilusti yli viisikymmentä.

Itse toimin tilaisuudessa järjestyksenvalvojana. Samalla edustin omaa ammattiosastoani Turvallisuusalan Tampereen ammattiosastoa. Nyt jos koskaan oli aika koota joukot yhteen rintamaan vastustamaan tätä epätoivottua kehitystä ja se onnistui mielestäni erinomaisesti.

Lielahden K-citymarket oli varautunut lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa kiitettävästi huomiota saaneeseen mielenilmaukseen ennalta. Kauppa oli tehnyt lisätilauksella varauksen muutamalle ylimääräiselle vartijalle ja paikalla työtehtävää suorittamassa oli myös pääasiallisesti toisella kohteella työskentelevä vartijoiden kohde-esimies. Ennen tilaisuuden alkua, kävin sopimassa pelisäännöistä hänen kanssaan.

Esimiehenä toiminut vartija oli hyvin asiallinen ja toimi ammattitaitoisesti. Hän antoi meille selvät ohjeet kaupan linjasta ja kertoi missä voisimme mieltämme osoittaa. Kauppa ei halunnut estää mielenilmausta, kunhan emme häiritsisi asiakkaiden mahdollisuutta päästä asioimaan itse liikkeessä.

Myöhemmin paikalle saapunut poliisi teki kuitenkin lopullisen ratkaisun sijoittautumisestamme. Toimimme kehotuksen mukaisesti ja kokoonnuimme pääovien läheisyyteen, kuitenkaan vaikeuttamatta kohtuuttomasti autoliikennettä parkkialueella. Yhteistyö sekä poliisin että vartijoiden kanssa sujui erittäin hyvin.

Puhujia mielenosoituksessa olivat muun muassa PAMin aluepäällikkö Niina Koivuniemi ja SDP:n kansanedustajaehdokas Jussi-Pekka Ahonen. Paikalla oli myös toimittajia ainakin YLE:stä ja Aamulehdestä.

Noin tunnin kestänyt mielenosoitus ulkona sujui rauhallisesti, eikä ylilyöntejä tapahtunut.

Tämän jälkeen marssimme sisälle kauppaan täyttämään asiakaspalautteita. Agendalla oli vaatia K-citymarkettia noudattamaan edellä mainittua työsopimuslain kohtaa ja tarjoamaan pitkään osa-aikatyössä toimineille työntekijöille kunnollisia työsopimuksia.

Symbolisesti asetuimme jonottamaan työvuorossa olleen Tuija Hanhisalon kassalle osoittamaan tukea rohkealle naiselle. Muiden avoinna olleiden kassojen jäädessä lähes kokonaan vaille asiakkaita, kertyi Hanhisalon työpisteelle pitkä jono. Ostoksemme koostuivat lähinnä pienistä karamelleista, eli taloudellista hyötyä ei asiakkuudestamme kauppiaalle juurikaan syntynyt.

On erittäin tärkeää, että vieläkin löytyy ihmisiä jotka uskaltavat omana itsenään nousta vastustamaan tätä epäreilua toimintaa työmarkkinoilla. Juuri näin toimi Tuija Hanhisalo ja Nadja Nurminen. Siksi olen iloinen, että edes osoittamalla julkisesti tukeni heille, sain olla mukana tässä kamppailussa. Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomiosta on valitettu korkeampaan oikeusasteeseen. Taistelu oikeudenmukaisuudesta jatkuu.

Tämän vuoden alussa kansalaisille suotiin lainsäädännöllä mahdollisuus työskennellä kalenterikuukausittain 300 euron bruttoansion edestä ilman, että ansiot vaikuttavat heikentävästi Kelan – tai työttömyyskassan maksamaan työttömyyspäivärahaan.

Tämä on itsessään erittäin positiivinen lakiuudistus ja helpottaa monen työttömän arkea niin taloudellisesti, kuin myös sosiaalisesti.

Ajan kanssa suojaosan korotus saattaisi myös vähentää työttömyyttä, sillä se parantaisi osa-aikatyöläisen mahdollisuuksia uuteen vakituiseen työsuhteeseen.

Negatiivisena puolena lakiuudistuksessa pidän kuitenkin suojaosan melko pienehköä summaa. Hieman toimialasta riippuen, suojaosa tulee täyteen noin 2-4 työvuoron panoksella.

Mikäli työttömyysetuutta saava tekee työttömyysajallaan työtä yli suojaosan, vähennetään työttömyysetuudesta suojaosan ylittävään palkanosaan suhteutettuna puolet. Esimerkiksi mikäli työtön tienaa kalenterikuukautena 400 euroa, vähennetään työttömyysetuudesta 50 euroa.

Herääkin kysymys, onko työttömän taloudellisesti erityisen kannattavaa ottaa vastaan työvuoroja, mitkä aiheuttavat suojaosan ylittymisen ja näin ollen palkan pienentymisen? Pienehkön suojaosan ylittyminen saattaa johtaa lisätyöstä kieltäytymiseen. Se ei järin motivoi osa-aikaiseen työhön, ellei tehdyn osa-aikatyön ansiotaso ylitä työttömyysetuuden määrää.

Edellisessä blogi-kirjoituksessani kerroin, että jäin itse työttömäksi tuotannollisin ja taloudellisin syin viime tammikuussa. Työttömyyskassalta kuukausittain saamani työttömyyspäiväraha on bruttona 1505,20 euroa.

Keikkatyötä satunnaisesti tehdessäni, on suojaosa mahdollistanut minulle noin 1800 euron kuukausitulot. Se on antanut minulle mahdollisuuden tulla toimeen ja selvitä kiinteistä kuukausittaisista kuluistani, joten toistaiseksi en omasta tilanteestani valita.

Kelan peruspäivärahaa saavalle työttömälle tai työmarkkinatukea saavalle pitkäaikaistyöttömälle tilanne onkin jo sitten toinen.

Kela maksaa lapsettomalle yksin asuvalle peruspäivärahaa tai työmarkkinatukea 32,66 euroa päivältä, mikä tekee kuukaudessa keskimäärin noin 700 euroa. Tähän lisättynä 300 euron suojaosa, voi työttömän bruttoansio kuukausittain olla noin 1000 euroa.

Jos mietitään yleisiä asumiskustannuksia ja kallistuvia hintoja esimerkiksi ruoan, sähkön, vaatteiden tai muiden perustarpeiden osalta, on summa kohtuuttoman pieni. Tästä summasta vähennetään kuitenkin vielä verot. Se pakottaa työttömän turvautumaan sosiaalitoimen apuun, eikä rahat tällöinkään välttämättä riitä.

Työttömyyskassan maksusuoritusten loppuessa, Kelan päivärahoille tippuvan asuntovelallisen työttömän tilanne on täysin kestämätön, sillä edes sossusta ei liiemmin turvaa tarjota.

Kuten tekstissä ylhäällä mainitsin, suojaosa on ehdottomasti positiivinen lakiuudistus työttömälle, mutta summan tulisi olla suurempi.

Itse ehdottaisin Kelan tukea saavan 300 euron suojaosan korottamista 1000 euroon. Työttömän kuukausittainen ansiotaso voisi tällöin olla noin 1700 euroa. Se olisi jo lähellä pienipalkkaisen työntekijän kuukausittaisia bruttotuloja. Suojaosan toivoisin myös sidottavan indeksiin.

Bruttoansion mennessä yli tuhannen euron suojaosan, työttömyysetuudesta vähennettäisiin joko nykyisen käytännön mukaisesti puolet ylimenevästä osasta tai tarveharkintaisesti enemmän, esimerkiksi ylimenevä osa kokonaisuudessaan.

Tarkoitus ei kuitenkaan olisi tehdä työttömänä olemisesta taloudellisesti kannattavampaa kuin työn tekemisestä.

Suojaosan korotus mahdollistaisi työttömälle kohtuullisen toimeentulon, vähentäisi sosiaalitoimessa asioimista sekä kannustaisi työtöntä korottamaan henkilökohtaista ansiotasoaan omalla työllään, vaikka sitten osa-aikatyön turvin.

Ajan kanssa suojaosan korotus saattaisi myös vähentää työttömyyttä, sillä se parantaisi osa-aikatyöläisen mahdollisuuksia uuteen vakituiseen työsuhteeseen, jolloin työttömyysetuutta ei kyseiselle henkilölle olisi tarvetta maksaa enää lainkaan.

Työttömyyskassan asiakkaalle suojaosan suuruus voisi pysyä nykyisellään tai tasapuolisuuden nimissä olla suhteutettuna työttömyysetuuden määrään, millä päästäisiin samaan noin 1700 euron kuukausittaiseen bruttoansioon. Tällöin edellä mainittua summaa suurempaa ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa nauttivalla työttömällä ei suojaosaa olisi ollenkaan.

Edellä olevaa suhteutusta voisi toteuttaa myös opiskelijoihin, joiden toimeentulo ilman opintolainaa on usein turvatonta. Lähtökohtaisesti pienehköt tuet ja vaikeaksi tehty taloudellisesti kannattava työllistyminen tekevät ikään katsomatta monen omillaan elävän ihmisen elämästä byrokratian viidakoissa suoranaista selviytymistaistelua, missä vain vahvimmat selviävät.

Tänään järjestettiin mielenosoitus pätkätöitä vastaan Tampereella, mihin myös itse mielenosoittajana osallistuin. Nollasopimukset ovat oman aikamme vitsaus, mihin moni työssäkäyvä joutuu vastoin omaa tahtoaan tyytymään.

Kirjoitin aiheesta omiin kokemuksiini perustuvan tarinan, mihin pohjaten pidin tilaisuudessa lyhennettynä pienen puheen.

Se saattaa sopia myös opiskelijalle, mutta opiskelunsa jo päättäneelle, on nollasopimus helvetillinen oravanpyörä.

Oma tarinani alkoi vuonna 2009 kun päädyin työskentelemään vartijana turvallisuuspalveluita Tampereella tarjoavassa yrityksessä G4S Security Services Oy.

Kyseessä oli tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän työsopimus. Sopimus, mikä paitsi ei pitänyt sisällään minkäänlaista kiinteää tuntimäärää, myös rajasi pois tiettyjä osa-aikaisellekin työntekijälle maksettavia työkorvauksia.

Sopimus ei käytännössä velvoittanut työnantajaa tarjoamaan minulle yhtään tuntia, mutta mahdollisti käytettävyyteni, mikäli työnantaja työpanostani tarvitsisi. Kyseessä oli nollasopimus, kaikista alan työsopimuksista huonoin työntekijän kannalta.

Minkäänlaista säännöllisyyttä sopimus ei tarjonnut. Käytännössä en voinut suunnitella elämääni montaakaan päivää pidemmälle. Puhelimeni saattoi soida koska tahansa ja töihin lähtö odottaa parin tunnin varoajalla, joskus jopa lyhyemmänkin. Jos taas puhelin ei olisi soinut, en myöskään minkäänlaista korvausta olisi saanut.

En voi väittää, että työtä ei olisi tarjottu. Kyllä minä sain tunteja tehdä ja ne pysyivät kohtuullisissa lukemissa. Kykenin maksamaan yhden ihmisen ruokakuntani kuukausittaiset kulut, vaikka aluksi jouduinkin työnteon ohessa turvautumaan myös Kelan apuun. Työni oli pääasiallisesti yötyötä.

Tämän nollasopimuksen turvin työskentelin ensimmäisen puoli vuotta, kunnes työnantaja tarjosi minulle osa-aikasopimuksen. Kiitos tästä sopimuksen päivityksestä kuului työpaikkamme aktiiviselle luottamusmiehelle.

Uusi sopimus takasi minulle vähintään 60 tuntia kolmessa viikossa. Lisätuntien toivossa jouduin kuitenkin yhä päivystämään puhelintani mahdollisen työkomennuksen varalta. Se hankaloitti yksityiselämän suunnittelua edelleen.

Tästä lähes vuosi myöhemmin työsopimustani päivitettiin jälleen. Nyt tuntitae oli jo 100 tuntia, mikä oli lähellä kuukausipalkkaisen työntekijän sopimusta. Taloudellinen tilanteeni alkoi kohentumaan ja yksityiselämäni suunnittelukin oli jo helpompaa. Pääsin myös tekemään pääasiallisesti päivävuoroja, mikä myös osaltaan paransi elämänlaatua.

Kuukausi myöhemmin allekirjoitin kuukausipalkkasopimuksen. Olin tällöin ollut talossa reilut puolitoista vuotta. Minun ei enää tarvinnut päivystää puhelintani, koska tuntimäärä oli kiinteä ja henkilökohtainen taloutenikin oli pienehköstä palkasta huolimatta kohtuullinen. Päädyin ostamaan oman asunnon ja myöhemmin löysin seurustelukumppanin. Tyttöystäväni kanssa hankimme pian myös koiran.

Noin vuosi myöhemmin minut nimitettiin vuoroesimieheksi ja palkkaukseni sai mukavan korotuksen. Työelämäni ja henkilökohtainen elämäni alkoivat saavuttamaan harmonian. Talouteni oli vihdoinkin kunnossa.

Esimiesnimityksestäni vajaa puolitoista vuotta eteenpäin, vaihtui yksikössämme palvelupäällikkö. Alku uuden päällikön kanssa lähti liikkeelle ihan hyvin. Kunnes tilanne sai dramaattisen muutoksen, päällikön todellisen luonteen tullessa esiin.

Esimiesasemani lisäksi olin työpaikkani alueellinen varaluottamusmies ja – varatyösuojeluasiamies. Otin tiukasti kantaa työntekijöiden hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Olin voimakkaasti vastustamassa uuden päällikkömme toteuttamia räikeitä työehtosopimuksen polkemisyrityksiä ja muutenkin yleistä hyvinvointia heikentäviä toimiaan työpaikallamme.

Vastakkainasettelu ja ideologiset eromme päällikön kanssa saivat pian henkilökohtaiset välimme tulehtumaan. Riitauduimme melko voimakkaasti. Työpaikkamme luottamusmies oli vahvasti tukenani tässäkin taistelussa, mutta valitettavasti se ei enää riittänyt.

Reilu puolivuotta päällikön vaihtumisen jälkeen, työsuhteeni yrityksessä päättyi tuotannollisin ja taloudellisin syin. Olin ollut työsuhteessa yritykseen neljä ja puoli vuotta, mistä kaksi vuotta esimiestehtävissä. Nyt hyvin käyntiin lähtenyt urani päättyi YT-neuvotteluiden myötä.

Kuukausi työsuhteeni päättymisestä, yritys haki palvelukseensa vuoroesimiestä. Koska yrityksellä oli takaisinottovelvoite, päätin hakea kyseistä paikkaa. Takaisinottovelvoitteesta huolimatta, yrityksestä ei otettu minuun yhteyttä. Luottamusmieheltä kuulin, että paikkaan valittiin toinen henkilö. Päätimme riitauttaa asian.

Tästä reilu puolivuotta myöhemmin yritys haki palvelukseensa tarvittaessa työhön kutsuttavia vartijoita. Luottamusmiehen kannustuksesta päädyin hakemaan kyseistä paikkaa. Yrityksestä otettiin minuun yhteyttä ja jälleen kerran päädyin allekirjoittamaan nollasopimuksen.

Oma ansiotasoni alalla tippui tapahtuneen vuoksi lähes neljäsataa euroa kuukaudessa. Siis mikäli edelleen olisin ollut kuukausipalkkalainen. Nyt ansiomenetykseni nollasopimuksen myötä on käytännössä jopa paljon enemmän.

Nyt minun tulee kyetä maksamaan asuntolainani lyhennykset ja muut kiinteät kulut, sekä itseni lisäksi huolehtimaan myös koirani ja osaltaan myös pätkätöitä tekevän avovaimoni toimeentulosta. Lasten hankkimista voi vain harkita ja tällaisella sopimuksella suuremman asunnon ostamisesta vain haaveilla.

Pohjalta ylös ja rytinällä takaisin alas. Tilanteeni on jälleen kerran alussa ja tulevaisuuteni auki. Työnantajalle olen jälleen kerran vain hyödynnettävissä olevaa karjaa.

Nollasopimukset mahdollistavat tällaisen toiminnan. Ne eivät edusta inhimillistä ideologiaa ja asettavat työntekijän tilanteeseen, mistä on usein vaikeaa nousta ylös.

Nollasopimus sopii varmasti mainiosti henkilölle, jolle oman varallisuutensa vuoksi työnteko on lähinnä harrastus. Se saattaa sopia myös opiskelijalle, mutta opiskelunsa jo päättäneelle, on nollasopimus helvetillinen oravanpyörä. Työvuorojaan ja omaa talouttaan on käytännössä mahdotonta ennustaa etukäteen. Se hankaloittaa myös oman vapaa-ajan suunnittelua.

Kuka hyötyy nollasopimuksista eniten? Mikäli nollasopimuksia halutaan tehdä, tulee sellaiseen aloite tulla työntekijältä. Muussa tapauksessa työnantajan tulee tarjota työntekijälle kohtuullinen määrä työtunteja.

Työntekijän aseman ei tule olla työnantajan hyväksikäytettävänä. Työssäkäyvän on tultava palkallaan toimeen. Nollasopimukset ja osa-aikasopimukset eivät tätä välttämättömyyttä juurikaan turvaa. Tämä on myös asia, mistä tulee säätää työnantajan yksipuolisesti tarjoaman nollasopimuksen kieltävä laki.

Viimeisimpien tilastojen mukaan suomalaisista noin kolme neljästä joko vastustaa NATO-jäsenyyttä tai on epävarma kannastaan. Eli kansan reilu enemmistö ei suhtaudu jäsenyyteen myönteisesti.

Tämä olisi mediassa myös syytä uutisoida kuten tilasto aidosti antaa ymmärtää ja miten asia todellisuudessa on.

Suomen valtio siis pelaa vaarallista peliä kansalaistensa turvallisuudella.

Silti aihetta on viime aikoina monissa yhteyksissä uutisoitu käänteisesti. Otsikoissa on puhuttu neljäsosan suomalaisista kannattavan jäsenyyttä.

Tämä on puolueellista ja harhaan johtavan mielikuvan luomista.

Helsingin Sanomien tekemän viimeisimmän mielipidekyselyn mukaan suomalaisista vain 26% kannattaa jäsenyyttä, 57% vastustaa ja 17% on kannastaan epävarma.

Selvästi reilu enemmistö suomalaisista ei kuitenkaan kannata NATO-jäsenyyttä.

Herää kysymys, pyritäänkö otsikoinnilla mahdollisesti vaikuttamaan enemmistön mielipiteen kääntymiseen NATO-jäsenyyden puolelle?

Puolustusministeri Carl Haglundin mukaan Suomi on allekirjoittamassa ensi viikolla uudenlaisen yhteistyösopimuksen NATO:n kanssa.

Tämä sopimus tekisi mahdolliseksi NATO:n joukkojen harjoittelun Suomen alueella ja sallisi nopean toiminnan joukkojen siirtymisen operaatioihinsa maaperämme kautta. Maaperäämme voitaisiin myös käyttää helpottamaan NATO-yhteistyötä kriisien aikana. Sotaharjoituksia isännöidessään Suomi tarjoaisi NATO:n joukoille huoltoa ja tukea.

Sopimus siis avaisi NATO:lle mahdollisuuden hyväksikäyttää Suomelta saamansa edut, mutta se ei velvoittaisi sitä mitenkään Suomeen mahdollisesti kohdistuvan uhan sattuessa.

Vaikka isäntämaasopimus ei vielä olisi sopimus Suomen NATO-jäsenyydestä, se lähentäisi Suomen suhdetta sotilasliittoon entisestään. Tarjoamatta kuitenkaan jäsenyyden mukanaan tuomia turvatakuita.

Se olisi jälleen kerran yksi askel lähemmäksi Suomen mahdollista NATO-jäsenyyttä tulevaisuudessa ja oletettavasti Venäjän näkemyksen mukaan tälle suoranainen uhka. Suomen valtio siis pelaa vaarallista peliä kansalaistensa turvallisuudella.

Niin kauan, kun selvä enemmistö suomalaisista vastustaa NATO-jäsenyyttä, ei tällaisia sopimuksia mielestäni pitäisi tehdä. Mikäli Suomi tulevaisuudessa liitetään NATO:on, tulee sen tapahtua demokraattisesti kansan enemmistön mandaatilla.

Itse en yhteistyötä tai jäsenyyttä NATO:n kanssa kannata, mutta mikäli niitä valtion toimesta aiotaan edistää, jäsenyydestä ja yhteistyöstä tulisi järjestää kansanäänestys.

Eräänä uutisena 31.7.2014 silmiini osui seuravaanlainen otsikko:
EU-komission nimittäminen voi lykkääntyä: Ei ole naisia.

EU-komission nimittäminen voi lykkääntyä naispulan vuoksi. Euroopan parlamentti on uhannut, että se ei tule hyväksymään uutta komissiota, koska siinä ei ole riittävästi naisia. Komissio ei näin ollen mahdollisesti pääse aloittamaan työtään marraskuun alkuun mennessä, kuten alunperin oli suunniteltu.

Kiintiöittämisellä tasa-arvoa pyritään toteuttamaan lähinnä epätasa-arvoa lisäämällä.

Heti näin alkuun haluan tehdä selväksi muutaman asian. Mielestäni on hienoa, että sukupuolten välistä tasa-arvoa pyritään lisäämään. Tasa-arvon edistäminen muillakin alueilla, kuin pelkästään sukupuoleen liittyvissä asioissa on erittäin suotavaa ja ehdottomasti positiivinen asia.

Henkilökohtaisesti itselleni on täysin yhdentekevää, onko päättävässä elimessä istuva ammattilainen mies vai nainen. Pakonomaisessa sukupuolikiintiöittämisessä sen sijaan ei mielestäni ole mitään järkeä. Nykyisen totetutusmallinsa vuoksi kannatettava visio tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta saattaa jopa ampua itseään jalkaan. Ajan kanssa hyvä tavoite voi kääntyä päälaelleen.

Vaikka kiintiöittämistä pyritään perustelemaan tasa-arvon edistämisellä, on se kaikkea muuta. Pakkokiintiöt eivät edusta tasa-arvoa. Ne päinvastoin saattavat heikentää sitä ja lisätä epäpätevyyttä tehtävän hoitamiseen.

Mielestäni määräävä kriteeri painottuukin nimenomaan aikaisemmin esittämääni sanaan ammattilainen. Tehtävään valitun henkilön tulee olla pätevä. Henkisiltä- ja fyysisiltä-, sekä tietopuolisilta ominaisuuksiltaan tehtävään sopivin.

Kiintiöistä ja varsinkin naiskiintiöistä on viime vuosina tullut kuin itsestään selvä asia koulutus- ja työmarkkinoilla. Sen perään huudetaan ja siitä on tullut osa pakonomaista vastakkainasettelua – eripuraisuuden lietsomista. Mikäli tätä kyseenalaista kehitystä erehtyy arvostelemaan, turhan helposti saa niskaansa sovinistin leiman.

Minulla ei ole mitään naisia vastaan. Ei yleisesti, eikä ammatilliseen asemaan liittyen. Itselläni ei ole mitään ongelmaa työskennellä naisten alaisuudessa, ei esimiehenä tai rinnakkain kollegoina samalla viivalla. Ei yhtään sen enempää tai vähempää kuin miehenkään kanssa.

Sukupuoleen liittyvää pakkokiintiöittämistä en kuitenkaan kannata. En naiskiintiöitä enkä mieskiintiöitä. Se yksinkertaisesti saattaa johtaa tilanteeseen, missä epäpätevämpi valitaan vain sukupuoleen vedoten. Työn luonteesta riippuen se voi olla jopa vaarallista.

Kiintiöistä keskusteltaessa tuntuu, kuin oltaisiin totaalisesti unohdettu se tosiasia, että sukupuoli tai muut meitä ihmisiä eri kategorioihin määrittelevät tekijät eivät suoraan määrittele onnistumismahdollisuuksiamme kussakin kiintiöinnin kohteeksi joutuneessa tehtävässä. Ja kuitenkin vain onnistumismahdollisuudella – arviolla pätevyydestä tulisi olla merkitystä tehtävään valitsemisen kannalta.

Mitä tähän Euroopan parlamentin uhkailuun tulee, pidän sitä täysin käsittämättömänä. On järjetöntä jättää hyväksymättä komission rakenne vain sukupuolten väliseen lukumäärään vedoten. Se on vastuutonta ajan haaskaamista, kun työhön pitäisi ryhtyä.

Ei tule olla mikään itsestäänselvyys, että mihinkään tehtävään valitaan automaattisesti mies. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ihmiset tulee nähdä ihmisinä, ei miehinä tai naisina.

Naisilla ja miehillä tulee olla samat mahdollisiuudet edetä urallaan. Naiskiintiöiden peräänkuuluttaminen ei kuitenkaan välttämättä tee nykyisestä asetelmasta yhtään sen tasa-arvoisempaa.

Ne ehkä saattavat parantaa naisten mahdollisuuksia menestyä, mutta samalla ne siirtävät syrjivän kohtelun kohdistumaan miehiin, heikentäen heidän mahdollisuuksiaan. Kiintiöittämisellä tasa-arvoa pyritään toteuttamaan lähinnä epätasa-arvoa lisäämällä. Tai ainakin epätasa-arvoinen kohtelu siirretään toiselta toiselle. Joka tapauksessa tilanne on edelleen epätasa-arvoinen.

Mikäli tehtävävalinnoissa esiintyy naisten suuntaan kohdistuvaa syrjintää, syy on asenteissa ja juuri niihin tulisi puuttua. Kiintiöittäminen ei tätä asiaa edistä. Se päinvastoin saattaa lisätä katkeruutta, mikä voi lisätä miesten keskuudessa syntyvää kuppikuntalaisuutta ja jopa lisätä naisiin kohdistuvaa syrjivää käytöstä työpaikalla.

Erilaisten vähemmistöjen mahdollisuuksia koulutus- ja työmarkkinoilla tulee ehdottomasti parantaa, mutta niiden tulee tapahtua oikeasti tasa-arvoisesti eikä tällaisilla silmänkääntötempuilla.

Sukupuolivähemmistöön kohdistuva 40 prosentin kiintiösääntö ei sekään mielestäni täytä tasa-arvon vaatimuksia. Valintatilanteissa se jo itsessään laittaa sukupuolet eriarvoiseen asemaan.

Mikäli sukupuolikiintiöitä on pakko olla, voisi niitä soveltaa työ- ja opiskeluelämässä mieluummin vaikka fifty-fifty-periaatteella, missä paikat jaettaisiin tasan miesten ja naisten kesken. Tällöin ei syntyisi sukupuolten välistä kilpailua, vaan naiset kilpailisivat keskenään ja miehet toistensa kanssa.

Sekin olisi tasa-arvoisempi asetelma, kuin nykyinen kiintiösääntö, missä kiintiönaisen paikka on automaattisesti pois mieheltä tai kiintiömiehen naiselta.

Toisaalta kiintiöt tuntuvat aina luovan kahdet toisistaan eriarvoiset markkinat, eikä halukkaita sukupuoleen nähden välttämättä löytyisi riittävästi. Ja edelleen ongelmaksi muodostuisi pätevimmän hakijan löytäminen.

Pakkokiintiöt perustuvat lähinnä tilastokikkailuun, kuten myös paljon puhuttu miehen euro ja naisen euro. Tilastot eivät välttämättä ole verrannollisia käytännön elämän tilanteissa.

Suomessa samasta työstä tulee maksaa sama palkka. Tätä säätelee laki ja työehtosopimukset. Erilaiset ikään tai toimenkuvaan liittyvät lisät toki leventävät kuilua kuukausipalkan määrässä, mutta ne eivät ole sukupuoleen sidoksissa vaan kaikille saavutettavissa olevia etuja.

Keskimääräisesti miehet suuntautuvat tietynlaisille aloille ja naiset toisenlaisille. Nämä suuntautumiset saattavat johtaa keskimääräisesti eriarvoiseen kuukausiansioon. Ketään ei kuitenkaan voi pakottaa suuntautumaan vain tietyille aloille ja kaikilla tulee olla samat mahdollisuudet työskennellä aloilla, mitkä itseään eniten kiinnostavat.

Myös naisen raskausaika ja muut siihen liittyvät syyt keskimääräisesti saattavat vaikuttaa alentavasti tämän koko työuraa koskevaan ansiokehitykseen. Onko tässäkään kuitenkaan kyse epätasa-arvosta vaiko vain luonnollisesta sukupuolten välisestä erosta?

Tulisiko naisten eurosta puhuttaessa enemmänkin keskittyä naisvaltaisten – tai yleisesti pienempipalkkaisten alojen positiivisempaan palkkakehitykseen, jotta kuilua miesten ja naisten välillä saataisiin kavennettua?

Miesten ja naisten väliset fyysiset ominaisuudet ovat toisistaan eroavia ihan evoluutioon liittyvästä luonnollisesta kehityksestäkin johtuen. Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta on fakta, että keskimääräisesti mies pärjää naista paremmin fyysisemmillä aloilla.

Se ei tarkoita, että naisilla ei tulisi olla samanlaista oikeutta suuntautua näille aloille kuten miehilläkin. Nämä realiteetit tulee kuitenkin ottaa huomioon, eikä välittömästi olla vetämässä sovinisti-korttia esille, mikäli tätä asiaa yritetään tuoda julki.

Hyvänä esimerkkinä sukupuolikiintiöiden tasa-arvo-ongelmista voidaan käyttää vaikka poliisikoulua. Tällä hetkellä varsinaisia naiskiintiöitä ei poliisikoulussa ole. Miksi? Se on hyvin yksinkertaisesti selitettävissä. Sukupuolikiintiö on tasa-arvolain vastainen.

Vaikka naiskiintiötä ei ole, on fyysisyyteen liittyvä ongelma kuitenkin ilmeinen. Nainen pääsee poliisikoulun valintakokeista läpi helpommin kuin mies, koska naisten fyysiset arvostelukriteerit ovat alemmat kuin miehillä.

Tämäkin sinällään on hyvin loogista, mikäli siinä vedotaan juuri aikaisemmin mainitsemaani miesten ja naisten väliseen luonnolliseen eroon. Loogisuus kuitenkin häviää välittömästi, kun asiaa mietitään pidemmälle ja kiintiöittäminen vain mutkistaisi sitä entisestään.

Jokainen poliisikoulusta valmistunut tai vielä työharjoittelussa toimiva poliisikokelas joutuu toimimaan uransa alkuvaiheessa kentällä ihan fyysisesti. Kentällä toimittaessa ei sukupuolella ole merkitystä.

Kaikilta vaaditaan samanlaista kykyä selviytyä erilaisista tilanteista kunnialla. Välillä ne vaativat henkistä kanttia ja pelkkä puhuminen saattaa riittää. Tarpeen vaatiessa jokaisen on kuitenkin kyettävä selviytymään myös vahvaa fyysistä voimaa vaativista tilanteista. Mikäli sitä ei löydy, on ongelma valmis. Yleinen järjestys ja turvallisuus vaarantuu. Jopa työparin henki saattaa olla uhattuna.

Naisia kannustetaan hakeutumaan poliisikouluun ja puolustusvoimiin. Mielestäni se on hyvä asia ja ehdottomasti tuen tätä kehitystä. Alempien fyysisten arvostelukriteerien johdosta nainen käytännössä kuitenkin valmistuu poliisiksi helpommin kuin mies. Myös armeijassa johtajakoulutukseen pääseminen saattaa olla naiselle miestä helpompaa.

Tällaisen johdosta asemaan mahdollisesti pätevämpi miespuolinen henkilö saattaa jäädä koulutuksen ulkopuolelle.

Tulisiko tasa-arvon nimissä naisten arvostelukriteerejä nostaa lähemmäs miesten tasoa tai vaihtoehtoisesti miesten arvostelukriteerejä laskea? Jokainen voi miettiä, miksi naisten lukumäärä esimerkiksi palomiehissä ei ole Suomessa erityisen suuri.

Työn luonnetta ei tehtävävalinnoissa tulisi koskaan unohtaa. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on valita tehtävään parhaiten sopiva henkilö. Sukupuolikiintiöt hankaloittavat tätä asetelmaa.

Vähemmän fyysisillä aloilla, kuten esimerkiksi tämän tulevan EU-komission osalta, ei jäsenrakenteen sukupuolijakaumalla ole niin oleellista merkitystä, mikäli asiaa tarkastellaan toimintakyvyn osalta. Nainen varmasti pärjää siinä missä mieskin.

Mikäli kuitenkin sukupuoleen liittyvä kiintiöittäminen on tasa-arvolain vastaista julkisesta poliisikoulusta valmistuneisiin virkamiehiin nähden, miten se voi olla lain kirjaimen mukaista julkisessa EU-komission virassa?

Jälleen kerran peräänkuuluttaisin asetelmaa ammattilainen ja kulloiseenkin tehtävään hakevan henkilön soveltuvuutta henkisiin-, fyysisiin- ja tietopuolisiin ominaisuuksiin liittyen. Tehtävään tulee valita pätevin hakija, ei miestä tai naista.

Vuosilomarahat eivät tulleet ajallaan. Lisät puuttuivat tai niitä ei oltu maksettu kokonaan. Työnantaja ei ollut huomioinut arkipyhiä tai ylityöt olivat jääneet merkitsemättä. Nämä ja monet muut palkanmaksuun liittyvät puutteet ovat työntekijöille tavallista monella alalla. Varsinkin jos sattuu tekemään jo valmiiksi raskasta vuorotyötä, missä yötyö ja viikonlopun kiinniolot ovat säännöllisiä ja arkipäivää.

Palkkojen maksamatta jättäminen, paitsi että se aiheuttaa monesti taloudellisen ongelman pienituloiselle, aiheuttaa se työntekijälle myös ylimääräistä vaivaa, kun tilinauhaa ja työvuorolistaa joutuu käymään huolellisesti läpi vertailemalla niitä keskenään. Myös havaittujen puutteiden raportointi työnantajalle on usein työlästä. Tämä työ tapahtuu yleensä työntekijän vapaa-ajalla.

Työnantajan palkan tahallista maksamatta jättämistä voisi helposti rinnastaa varkauteen. Maksamaton palkan osuus on varastettu työntekijältä.

Työntekijä sitoutuu tekemään työnantajalle työsopimuksen määrittelemää työtä vastiketta vastaan ja työnantajan velvollisuus on maksaa tämä yleensä rahallisessa muodossa suoritettu korvaus ajallaan ja kokonaan. On täysin kohtuutonta, että työnantajan puolelta tapahtuvien toistuvien laiminlyöntien johdosta työntekijä joutuu uhraamaan vapaa-aikaansa ollakseen täysin varma siitä, että asianmukainen korvaus on hänelle työstään maksettu.

Tilinauhan tarkistaminen on usein rasittavaa puuhaa, mikäli työntekijä ei tunne riittävästi erilaisia säädöksiä, mistä kiinteän palkan lisäksi maksettavat, erityisesti vuorotyöskentelyyn liittyvät lisäkorvaukset muodostuvat. Työnantaja käyttää tätä tietämättömyyttä toisinaan surutta hyväkseen. Siitä on itselläni ihan tarpeeksi omakohtaisia kokemuksia voidakseni tällaisen karkean yleistyksen heittää.

Onneksi on olemassa myös rehellisiä työnantajia. Epärehellinen työnantaja saattaa kuitenkin helposti pilata myös rehellisen uskottavuuden ja aiheuttaa työpaikalla turhaa luottamuspulaa. Tilinauhan tarkistaminen on järkevää jokaiselle, mutta sen ei tulisi tapahtua siksi, että luottamus työnantajaan on pohjamudissa ja palkkapuutteet usein jopa todennäköisempiä kuin tilanteet, missä palkka on maksettu ajallaan ja oikein.

Työnantajan palkan tahallista maksamatta jättämistä voisi helposti rinnastaa varkauteen. Maksamaton palkan osuus on varastettu työntekijältä. Saako työnantaja tällaisesta toiminnastaan silti rangaistusta?

Ellei palkkakiista päädy käräjille asti, ainoa rangaistus minkä työnantaja palkanmaksun viivästymisestä joutuu kärsimään on, että tämä joutuu puuttuvan osan palkasta maksamaan työntekijälle myöhemmin. Käräjille päätyessään, palkkakiistan ratkaisu kestää usein kuukausia, toisinaan jopa vuosia.

Työnantaja saattaa jopa hyötyä vilpillisestä toiminnastaan, kun esimerkiksi pörssiyhtiön tuloksen vuosineljännestä säännöllisesti tarkastellaan. Työntekijälle tällainen toiminta on sen sijaan saattanut aiheuttaa vakavat taloudelliset ongelmat. Osa-aikatyötä tekevälle tai satunnaisesti keikkatyötä tekevälle työttömälle ajallaan maksamattomat palkat tai puuttuvat tilinauhat aiheuttavat ongelmia työttömyyskassan tai Kansaneläkelaitoksen kanssa.

Ihminen on erehtyväinen ja virheitä palkanmaksun yhteydessä voi syntyä myös ihan inhimillisistä syistä johtuen. Tällöin yrityksessä tulisi vähintään miettiä, ovatko tarvittavat henkilöstöresurssit kunnossa tai palkanlaskentaohjelmat ajan tasalla. Mikäli virheet ovat säännöllisiä ja toistuvia, on yrityksessä yleensä jotain vialla.

Hyvät suhteet ja luottamukseen perustuva toiminta työpaikalla mahdollistavat usein tällaisten ei tahallisten virheiden korjaamisen työnantajan ja työntekijän välillä myös ilman riitoja. Se on ehdottomasti hyvä pohja.

Lähtökohtaisesti palkanmaksun viivästymisestä ja palkkapuutteista tulisi laissa säätää työnantajalle sanktio, jotta vilpillinen toiminta saataisiin kuriin. Se voisi olla vaikka työntekijälle maksettava prosentuaalinen korotus maksamatta jääneeseen palkkaan suhteutettuna.