Varhain tänään aamulla työvuorossa ollessani kuuntelin autoradiosta Yle Suomen uutisia. Yhtenä pääuutisena oli yksityisten lukukausimaksullisten oppilaitosten kasvava suosio. Haastateltavana oli jo yhden lukukauden maksullisessa oppilaitoksessa suorittanut nuorehko nainen.
Hän hämmästeli, että miksi koulutuksesta ei voisi myös Suomessa maksaa. Toimihan lukukausimaksullinen koulutus kertomansa mukaan hyvin myös Englannissa sekä Yhdysvalloissa tarjoten aivan yhtä laadukasta opetusta kuin muutkin oppilaitokset.
Hyvinvointiyhteiskunnassa tulee sosiaaliseen- ja taloudelliseen asemaan katsomatta olla kaikilla maan kansalaisilla samat mahdollisuudet saada laadukasta koulutusta.
Pian nainen mainitsikin asian jota hieman jo ehdin epäillä ja odottaa. Hän kertoi, että koska hänen isällään on rahaa, ovat he sopineet, että isä maksaa koulutuksen ja hän työllistyessään maksaa sen myöhemmin sitten takaisin. Siinäpä se. Isällä on rahaa.
Itselleni tuli jotenkin surkuhupainen olo. Kyseessä olisi siis laina isältä tyttärelle. En voinut välttää mielikuvaani siitä kuinka naiivina tätä nuorta naista pidin.
Toki en lähtökohtaisesti vastusta lukukausimaksullisia koulutuksia tai sellaisia perivien yksityisten oppilaitosten pyörittämistä. Onhan se yritystoimintaa siinä missä moni muukin toimiala ja jos jollain perheellä tai yksittäisellä henkilöllä on tällaiseen varaa, on se sinällään asiana ihan ok. Tällainen kehityssuunta ei kuitenkaan saa vaarantaa mahdollisuuksia tarjota laadukasta julkista koulutusta myös ilman lukukausimaksuja.
Ei siitä todellisuudessa ole vielä kovinkaan montaa vuotta, kun opetusministeriössä silloisen kokoomuslaisen opetusministeri Henna Virkkusen johdolla haudottiin ajatusta noin tuhannen euron lukukausimaksuista myös julkisen sektorin oppilaitoksiin. Tämän kaltaisen ajattelun yleistyminen huolestutti minua silloin ja huolestuttaa yhä voimakkaammin nyt, kun yksityistäminen tuntuu olevan päivän sana myös turhan monella muullakin alalla.
Hyvinvointiyhteiskunnassa tulee sosiaaliseen- ja taloudelliseen asemaan katsomatta olla kaikilla maan kansalaisilla samat mahdollisuudet saada laadukasta koulutusta. Juuri tätä tulee verovaroin tukea lukukausimaksuttomien julkisten oppilaitosten muodossa.
Valitettavasti ideologian leviäminen, missä aina vain laajemmassa mittapuussa puhutaan yksityistämisen yleistymisestä ja sen hyväksymisestä, johtaa turhan helposti rampauttavalla tavalla julkisen sektorin mahdollisuuksiin tarjota vastaavia palveluita maksuttomasti ja ne pikkuhiljaa lakkautetaan kannattamattomina.
Kaikkien isillä tai äideillä kun ei ole sitä rahaa lainata, millä maksaa jälkikasvunsa koulutus peruskoulun jälkeen. Useamman tuhannen euron lukukausimaksut sulkevat automaattisesti pois lukuisat potentiaaliset opiskelijat ja tulevaisuuden lupaukset. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole siihen varaa, eikä korkeakorkoisen lainan ottaminen pankista ole vaihtoehto. Osalle väestöstä sitä ei edes myönnetä. Onhan tällainen kehityssuunta nähty jo muun muassa Yhdysvalloissa, maassa mitä nuori nainen käytti esimerkkinä vahvistaakseen ajatuksiaan.
Vaikka naisen haastattelu ei suoranaisesti antanut ymmärtää tämän olevan lukukausimaksuttoman koulutuksen lakkauttamisen kannalla, se väistämättä ainakin itselleni loi sen suuntaisen mielikuvan. Toisaalta, kuinka vaikea tämän isän rahoilla opiskelevan naisen on ymmärtää asiaa myös taloudellisesti heikommassa asemassa olevien näkökulmasta, jos oma elämä on aina ollut siltä osin turvattua.
Keskustelussa lukukausimaksujen yleistymisestä liikutaan hyvin harmaalla alueella. Se on askel lähempänä takaisin kohti luokkayhteiskuntaa. Se heikentää tasa-arvoa ja eri sosiaaliluokkien mahdollisuuksia elää ja voida hyvin tulevaisuudessa. Se vaikuttaa myös poliittiseen päätöksentekoon, sillä kouluttamattoman ihmisen on vaikea edetä asemaan, missä pystyisi asioihin vaikuttamaan. Tämä näkyisi tulevaisuudessa hyvin vahvasti myös siinä, millaisia arvoja tulevat kansanedustajat edustaisivat.